Helsinki

Pomppuja mukavuusalueen tuolle puolen

/ Couture & Views / Leave a comment

Jumping outside my comfort zone in English below.

Joskus haluaisin olla taas lapsi.

Viehättää se huoleton, seurauksia pelkäämätön, riemukas heittäytyminen asioihin.

Viimeksi tätä kaihoilin, kun katselin kekruja hyppelemässä Helsingin Uimastadionilla.
Ponnarilta boing boing, rohkelikot kolmesta, viidestä, seitsemästä ja kymmenestä metristä.

Silloin tällöin joku taidokkaampi asianharrastaja leiskautti multikiepauksen kaikkien akseleittensa ympäri.
Pääasiassa mukulat kuitenkin vetivät veteen omemmilla tyyleillä, tikkusuorina tai ketarat harottaen joka suuntaan tai silkkaa päistikkaa, mahapläiskää, PLÄTS!

Kävi kateeksi.
SIIS MÄ KANS HALUUN TOLLASTA HAUSKAA!

Ratkaisin asian itselleni tyypillisellä tavalla: ilmoittauduin uimahyppykurssille.

Siis mikä siinä on, etten vaan mennyt saman tien koikkelehtimaan kaltaisteni joukkoon, parikymmentä askelta hyppyaltaalle ja se olis ollu siinä?
Vaan ehei. Ensin täytyy ”ymmärtää, mistä on kyse”. On ”opeteltava perustekniikat”. Kyllähän on paljon kiinnostavampaa, kun ”osaa”.

Right. Tyypillistä. Ei voi viedä roskiakaan ilman opinnäytetyötä.

Siispä kurssille. 150 euroa. Kahdeksan kertaa elokuussa.

Tavoitteenani olisi rupeaman lopuksi osata (lue: uskaltaa) hypätä pää edellä edes jostakin (lue: ponnahduslaudalta metristä).

Ensimmäisellä harjoituskerralla meitä oli kolme aikuista aloittelijaa. Valmentajamme oli parikymppinen, kisauran jo taakseen jättänyt mimmi.

Treeneissä oli kaksi osaa: ensin kuivaharjoittelua sisäurheilukamppeissa. Sitten veteen.

Tähän kohtaan toim. huom.: kakruna kiepuin aina ja kaikkialla.
Kapusin orankina köysiä jumppasalin kattoon, riekuin pää alaspäin tangoista, kiipesin puihin, tungin tunneleihin, kiihdytin karusellia, kävin jopa vuoden telinevoimistelukerhossa.

Pikakelausta nelisen vuosikymmentä eteenpäin.

Kuperkeikka. Yksi vielä menee, mutta että kuusi putkeen…
Sama setti taaksepäin.

Korvani ei käsitä asennon muutosta. Huimaa, enkä pysty kohdistamaan katsettani. Moniteholasit jäivät maton alkupäähän. Konttaan noutamaan…

… päästäkseni rotatoimaan kärrynpyöriä. Sillä paremmalla ja sillä toisella jalalla.

Seuraavaksi käsilläseisontaa seinää vasten.
Ja hei! Siis vatsapuoli seinää vasten.

Olen mukavuusalueeni ulko-orbitaalilla.

Olen muurahaiskarhu-efelantti-ronsu-köntys.

Olen nöyryytyksen tuolla puolen.

Kolme varttia akrobatiaa valmisteli meidät varsinaiseen hyppyharjoitteluun.
Joka menee seuraavasti.

Seistään metrin korkeudella olevan laudan päässä. Nostetaan kädet ylös. Ponnahdetaan jalat edellä veteen.

That’s it!

No tuohan ei ole mikään ongelma!
Hop vaan!

Nousen pintaan.

”Muuuuuuuuten se oli oikein hyvä, mutta työnsit lantiota eteenpäin/et painanut lautaa alaspäin/et koukistanut polvia tarpeeksi/häntää enemmän pyllyn alle/häntää vähemmän pyllyn alle/ponnistit liian vähän/ponnistit väärään aikaan…”

Kävin kaksissa treeneissä.

Ymmärsin harrastavani mieluummin asioita, joista saan edes joitakin onnistumisen kokemuksia.

Jos olisin lapsi, äitini pakottaisi käymään kaikki kahdeksan kertaa, koska niistä on maksettu.

Onneksi olen aikuinen.

 

Diving Far Beyond My Comfort Zone

Watching kids at the outdoors swimming pool in Helsinki gave me this idea of attending a course in diving.
You know, this.

Attended two training sessions.

Turns out that stepping to water from a meter-high springboard, feet first, is not really my forte.

I will leave the controlled movements to adults and join the kids jumping head/shoulder/butt/belly first.

Wanna come along?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hanami – kaiken katoavaisuudesta

/ Couture & Views / Leave a comment

Cherry trees in bloom, just for a passing moment, in Helsinki.

2016_05_12_Kirsikankukkia_5_PHA_IMG_0468

Meillä on Muumit ja Marimekko, ja japanilaiset rakastavat niitä.
Niin myös japanilainen estetiikka vetoaa suomalaiseen makuun.

Jotakin samaa, karua, simppeliä, maanläheistä.
Jotakin järkevää, käytännöllistä, ripauksella innovaatiota.

Ja sitten, yhtäkkiä, onkin tämä sakura, kirsikat kukassa!

Ei mitään simppeliä ja järkevää siinä, päinvastoin: pinkkiä röyhelöä silmänkantamattomiin!
Jokaisen 4-, 7- ja 47-vuotiaan tytön unelma!

Kirsikankukkien aikaan japanilaiset kokoontuvat puiden alle piknikille.
Siellä istuu salaryman puvussaan ja ehtii pienen hetken pohtia kaiken katoavaisuutta.

Pian tämä on ohi.

Kukat.

Kauneus.

Elämä.

Siitä on kyse hanamissa, kirsikankukkien katselussa.

 

(Kuvat Helsingin Roihuvuoren Kirsikkapuistosta.)

 

Miksi en jäänyt Lontooseen?

/ Couture & Views / 2 Comments

Why did I not stay in London? In English below.

2016_04_16_View2 from London Eye_PHA_IMG_5981

Antti Holma muuttaa Lontooseen, kertoo Hesari. Olen pikkuisen kateellinen.

Ihmiset ovat kyselleet, miksi en jäänyt metropoliin.
”Se ei sitten toiminut, se Lontoo?”

Kyllä se toimi, justiinsa niin kuin pitikin!

Valitsin lähtemisen, koska toinen vaihtoehto oli niin sanottu mukava elämä.
Tuttu duuni, tuttu tapa asua, tutut ihmiset, tutut maisemat, tuttu kieli, tuttu liikenne, tuttu valuutta, tuttua kaikki tyynni.

Olin vaarassa sammaloitua.
Sammaloitumista seuraa katkeroituminen. (Tsekkaa taannoinen stoorini täältä.)

Lontoossa minua odottivat uusi duuni, uusi tapa asua, uudet ihmiset, uudet maisemat, uusi kieli, uusi liikenne, uusi valuutta, uusi kaikki.
Se oli hyvä. Inspiroivaa! Uuvuttavaa! Huimaa! Tajuntaa laajentavaa!

Mutta.2016_04_16_Building site_PHA_IMG_6357

Lontoo on tosi, tosi kallis.
En keksi, miten taloudellisen yhtälön voisi siellä saada toimimaan.

Erityinen kipukohta on asuminen. Postasin aiheesta täällä, Yle kirjoitti samasta tänään.

Itse maksoin 1400 euroa kuukaudessa pienestä huoneesta ja kylppäristä kivassa asunnossa mukavalla alueella kävelymatkan päässä keskustasta, kämppiksinä isäntien lisäksi vaihtuvaa porukkaa, kaikki hyviä tyyppejä toki, silti omat säätönsä tässä turhankin sosiaalisessa järjestelyssä.

Helsingin-asunnosta saamani vuokra kompensoi hieman. Siitä huolimatta jäljelle jäi sievoinen summa pulitettavaa, liikaa, sillä minulla ei ollut pennin hyrrää tuloja. Syömiset sun muut elämisen kulut vielä päälle.

Kyllä siinä pankkitili tehokkaasti hupenee ilman sen kummempaa antautumista Oxford Streetin transaktionaaliselle hedonismille.

Saadakseni likimainkaan saman elintason – tai oikeammin elämäntyylin – kuin täällä kotona, minun olisi pitänyt tienata rapiat 10 000 euroa kuukaudessa.

Koulutuksellani ja kokemuksellani olisin kyllä voinut saada jobin, jossa kompensaatio on tuota luokkaa.
En kuitenkaan olisi voinut menestyä niin paineisessa hommassa.

Toimisto on toimisto on toimisto, excel on excel on excel kaikkialla.
Minulla ei riitä niin paljon poweria, että hommassa olisi jokin pointti.

En valitse (enää) elämää, jossa paiskin duunia 60–80 tuntia viikossa. Kokeiltu on, ei kannata.

Lopen uupunut ihminen ei nauti, edes Lontoosta.

 

2016_04_16_Kulissit pystyssa_PHA_IMG_3271

Why Didn’t I Stay In London?

I have noticed myself missing London lately.
Some friends have wondered why I did not stay.

Simple.
I am not wealthy enough.

Here in Helsinki, I live alone in a lovely 50 m² flat, in a nice area, 20 minutes’ walk from the very centre of the capital.

In London, I should earn well over 10 000 euros per month to have the same standard of living.

Not impossible to get such a job.
Definitely impossible to keep such a job.

I would be miserable working 60–80 hours a week.
(Been there, done that, quit it.)

Living in Helsinki, loving London is the way to do it.

2016_04_16_Thames from London Eye_PHA_IMG_5988

 

 

Pelastusrengas vyötärölle

/ Couture & Views / Leave a comment

Survival assets in English below.

2016_02_22_Heijastinvyo_PHA

 

Alan pikku hiljaa taas viritellä värkkäysprojekteja.

Ompelukone on toki ollut esillä jo kolme viikkoa. Kaivoin sen naftaliinista heti Lontoosta palattuani. En vain ole löytänyt sopivaa rakoa muuhun kuin muutamaan mitättömään korjausompelusessioon.

Siis missä on hupi korjausompelussa? En tykkää yhtään.
Keksin ja kasaan mieluummin jotakin uutta – siinä se luomisen riemu on!

Eilen pykäsin talven pimeyteen kauan hautomani pelastimen.

Lokakuusta huhtikuuhun kuljen kaulasta varpaisiin mustissa: musta pitkä untuvatakki, mustat housut, mustat kengät, mustat hansikkaat.
Päähine ja kaulahuivi ovat harmaat ja käsveskassa ehkä jokin väri, jos oikein rajuksi heittäydyn.

Ei siinä yksi hentoinen heijastin paljon auta.
Surku käy autoilijoita.

Tarvitaan järeämmät  konstit.

Siispä:

  • Nappitalosta kuusi senttiä leveää kuminauhaa ja solki (oi, muistatko vielä patellavyöt!?)
  • Hobby Pointista heijastinkangasta.

Untsari ylle, mitataan vyötäröllä tarvittava kuminauhan pituus plus vähän päälle kiinnityksiä varten.
Heijastinkangas ei veny, joten sitä leikataan sitten sellaiset 20 cm enemmän, leveys tuplana kuminauhan verran sekä saumanvarat.
Kankaasta ommellaan pussi, käännetään, ujutetaan kuminauha sisälle, ommellaan päät kiinni, kiinnitetään solkeen.

Funktionaalinen 3D-hengenpelastusrengas on valmis öisiin urotöihin!

 

Life-saver Around My Waist

Oh, I have SOOOOOO been longing for handicraft projects!
Just had to deal without when in London. Far too long…

Now back home I have had trouble finding a good hour or two to start projects.
Any needlework endeavour requires some un-programmed spare time, which I simply have not had, with a new job, rehabilitated yoga sessions and all the friends to meet again.

This weekend I managed to organise a free-floating moment and used it to make a reflecting belt for my all-black winter outfit.

Increasing my chances to survive in the darkness of today’s world.

Talven rakastaminen on suomalaisten hellimä harha

/ Couture & Views / 2 Comments

Dreaming of wings in English below.

Helmikuinen Helsinki kello 8.

Helmikuinen Helsinki kello 8.

”Tykkään kyllä talvesta tosi paljon, mutta tänä vuonna ei oikein ole tullut kunnon talvea.”

Kuinka monena vuonna ja kuinka monen sanomana olenkaan kuullut tämän virkkeen!

Mielestäni tässä on suuri väärinymmärrys, henkitoreissaan koriseva harha, jota suomalaiset vimmatusti pyrkivät pitämään elossa.

Niin sanottu ”kunnon talvi” tarkoittaa hankiakorkeitanietoksia, aurinkoa kimmeltämässä hiutaleissa, puita valkeina kuurasta tai tykkylumesta.
Askel pitää, kulku etenee, jalan alla narskuu mukavasti. Sujuilevi suksikin sukkelaan. Posket punehtuvat reippailusta, kaakao hehkuttaa sormia, päivä luo paistettaan nassuun.

Kas, tämähän on Saariselän matkailumainos! Helsingissä moisesta nautitaan vain muutaman kerran vuodessa. Ja kun niin sattuu käymään, täyttyy Fb-feedi oitis kuvatulvasta. Siinä määrin poikkeuksellisesta ilmiöstä on kyse.

”Talvi” pitää määrittää uudestaan. Koko konsepti on nykyään aivan väärin ymmärretty.

Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla talvi on harmaa, märkä, viimainen kausi marraskuun alun ja maaliskuun lopun välissä. Näinä kuukausina aurinko pilkahtaa muutaman tunnin verran. Saman verran valoa saa Nizzassa viikossa.

Sitä vetää puolisääreen ulottuvassa untuvatakissa ja nastoitetuissa goretex-tallukoissa puoli vuotta putkeen. Elämä on raastavaa trade-offia funktionaalisen ja esteettisen välillä.
Ja kuten Suomessa yleensä, funktionaalinen voittaa. Koska henkikulta ja luuranko ovat meille kalliit.

2016_02_14_Harmaa 2_PHA

Helmikuinen Helsinki kello 11.

Helsinkiläistalven huonot puolet tuskallisuusjärjestyksessä ovat

  1. pituus
  2. liukkaus
  3. pimeys
  4. kylmyys
  5. märkyys.

Ja kuukaudet sietämättömyysjärjestyksessä ovat

  1. tammikuu: tosiasiallisesti pimein ja kylmin, eikä edes pikkujouluja
  2. marraskuu: uh, tiedät kyllä miksi, ja valon juhlaan on vielä aikaa
  3. jaetulla kolmossijalla
    • joulukuun ensimmäiset viikot: mitään ei näy, paitsi Espan uudet jouluvalot
    • helmikuu: kevätkö muka lähellä, kato joo, enää kymmenen viikkoa
  4. maaliskuu: eikö tän rännän pitäny loppua jo!?

Vuosi vuodelta talven lusiminen on minulle yhä vaikeampaa. Moni ystäväni sanoo samaa. Tiedä sitten, johtuuko se keskisestä iästämme vai siitä, että vekaroina asuimme pohjoisempana tai keskemmällä Suomea. Vai ovatko talvet oikeasti surkeampia kuin ennen?

Itse muistan vielä sen vuoden 1999 talvipäivän, kun räntää satoi vaakasuoraan − taas. Vihma piiskasi naamaa, sateenvarjoa oli turha avata. Tuolloin lupasin itselleni, että se on viimeinen talvi Suomessa.

No, homma ei mennyt ihan kaavaillusti. Onnekseni monena tammikuuna olen pystynyt järjestämään muutaman viikon loman jossakin Rooman tai Ranskan Rivieran tienoilla.
Tänä talvena marraskuun alusta tammikuun loppuun vietin Lontoossa, joka sentään on Helsinkiin verrattuna ehtaa aurinkorannikkoa.

Kuukausienkaan karkumatka ei tunnu tarpeeksi pitkältä. Paluu harmaaseen, helmikuiseen Helsinkiin on ollut karu.

Helmikuinen Helsinki kello 14.

Helmikuinen Helsinki kello 14.

Tämä valoton loskassa liukastelu on ihmisrääkkäystä.

Olen jo päättänyt metamorfoitua muuttolinnuksi. Homman rahoitus on vielä auki.

Eläkkeelle en ainakaan odota.
Jos jotakin todella haluaa, siihen kannattaa ryhtyä reippaasti. Kohtahan sitä voi olla kanttuvei. (Tosin silloin ei ehkä loska vaivaa. Toim.huom.)

Lotto on vetämässä.

 

 

Finnish Winter Wonderland Is An Illusion

Each year, the Finnish winter is getting more and more on my nerves.

In most of the country, possibly due to the climate change, the winter does not really resemble the winterwonderlandish travel ads from Lapland anymore.

Here in Helsinki it is rather like the images in this post.
Gray, wet, cold, and slippery.

The winter is also loooooooooong. Our misery lasts up to five months.

I usually wear my loooooooooong down coat for six months in a row. It is like walking around in a feather-filled sleeping bag.
Naturally, my shoes are goretex, with studs.

Not exactly my favourite style statement.

Living in Finland is constant trade-off between the aesthetic and the functional.
Usually the functional wins. You just have to survive.

I have decided to spend the future winters in more favourable climate, say Rome, Nice or London, my sunny havens in Europe.

Just have to figure out how to finance this migration.

If birds can do it, why couldn’t I?

 

Helmikuinen Helsinki kello 17:30-7:30.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Huomenna Suomi

/ Couture & Views / Leave a comment

Bye bye London in English below.

2016_01_31_Shaken_view Waterloo Bridge_PHA_IMG_5925

Lontoon-seikkailuni on tällä erää päättynyt. Lennän huomenna maanantaina Suomeen.

Ylihuomenna aloitan mainion duunin, joka tupsahti eteeni liki pyytämättä ja aivan yllättäen.

Olen iloinen ja kiitollinen, että

  • kohtalo soi minulle näin hienon kokemuksen, tosin taisi omilla ponnisteluilla olla siinä myös jokin rooli
  • saan oman arkeni, oman kotini, astiani ja ompelukoneeni takaisin
  • työkuvio lutviutui kuin itsestään jo ennen kuin ehdin toden teolla ruveta ahdistumaan toimeentulosta
  • näen pian Suomi-ihmisiäni fyysisesti, en vain virtuaalisesti.

Lontoo-postaukset eivät kuitenkaan pääty tähän – ne vain siirtyvät imperfektiin.

 

Home, Sweet And Sour

I am flying back home tomorrow.
My adventure in London has come to an end for the time being.

I am glad to get my ordinary life back.
I am also sad, upset and restless.

Missing my London, my love already!
And my London people.

WAAAAAAAAHHHHH!

“On tää niin kamala tää Lontoon talvi, vinku vinku vinku!”

/ Couture & Views / Leave a comment

Why Londoners should not complain about weather, in English below.

2016_01_23_Miserable January_PHA_IMG_5743

Lontoolaisilla on jokin päähänpinttymä kotikaupunkinsa ilmaston surkeudesta. Juuri nyt tammikuu on ilmeisesti jonkinlainen kaiken surkeuden tiivistymä.

Valittaminen tuntuu olevan jonkinlainen identiteettikysymys. Reaalista pohjaa en siihen oikein löydä.

“Hrrr, on niin kylmä, aivan hirveetä!”
Niin.
On viisi astetta plussaa. (Celsiusta, ei kelviniä, toim.huom.)
Mitäpä jos lenkillä vaihtaisit nuo shortsit vaikkapa verkkareihin.
Ja lisäisit roiskeläppäsi alle paksummat sukkahousut. Esimerkiksi 80 denieriä voisi olla passeli.
Takissa on tossa edessä toi mekanismi just siksi, että sen voi sulkea.
Hansikkaat? Päähine? Kunnon kengät ballerinojen tilalle? Huivi kaulaan lämmön, ei trendipetteriyden vuoksi?

“Aina vaan sataa, kerrassaan kamala tammikuu, oon aivan depiksessä, on niin pimeetäki.”
Niin.
Olen ollut täällä kolmesta tammikuun viikosta nyt kaksi. Muutaman kerran on ripsaissut. Sateenvarjo olisi ollut tarpeen vain moitteettoman meikin suojaamisessa.
Aurinko on horisontin yläpuolella aamukahdeksasta puoli viiteen, ja se saattaa jopa mollottaa pilvettömältä taivaalta.
Ongelma oli…?

Millään ei jaksais tämmöistä vinkumista.

Hankkikaa kuulkaa vähän perspektiiviä.
Mites olis tammikuinen Helsinki – Tohmajärvi – Inari -rundi noin alkajaisiksi?

 

Vaikea on routakansan tyttären ymmärtää. Kuva syyskuulta.

Vaikea on routakansan tyttären ymmärtää.
Kuva syyskuulta.


What Is Wrong With London Winter Weather?

Well, nothing!

The Londoners keep complaining about it.
A Finn cannot understand why.

The sun shines, your car spent night outside and is immediately ready to use, you will not break your hip/wrist/ancle for sliding on slippery streets.

Get real!

Or if you just do not get why I am fed up with the pampered Londoners whining, try visiting Finland in January.

Start with Helsinki.
Then maybe all the way up to northern Lapland.

There. Some perspective.

2016_01_23_Miserable January_2_PHA_IMG_5741

Väläys Lontoosta, numero 7

/ Couture & Views / Leave a comment

The sun shines for you in English below.

 

2015_12_10_Iltapaivan aurinko Strandilla_PHA_IMG_3157

Lontoossa sataa aina, sanovat.

Oma statistiikkani todistaa toista.
Olen viime vuosina viettänyt syys-joulukuussa Lontoossa aikaa yli 20 viikkoa.
Tuona aikana olen avannut sateenvarjon ehkä muutaman kymmenen kertaa.

Helsingissä kun alkaa sataa, sitä sitten sataa. Esimerkiksi viikon.
Lontoossa kun alkaa sataa,  rips raps vaan, homma hoituu puolessa tunnissa.

Lontoon harmaus ei ole sama kuin Helsingin harmaus. Tämä on sieltä Pantonen vaaleammalta skaalalta. Jotenkin kepeämpää, toivorikkaampaa.

Suosittelenkin Lontoota mainettaan parempana aurinkolomakohteena!

Flash From London #7

It does not really rain in London.

During my twenty autumnal weeks here, I have needed an umbrella only about twenty times, max twenty minutes each time.

Right now it is grey. It is just not the same shade of grey as in Helsinki.
London lies on the brighter end of the Pantone scale.

Need some sunlight therapy?
Try London!

 

 

Itsenäisyydestä aivan tohkeissaan

/ Couture & Views / 2 Comments

Dress for independence in English below.

2015_12_03_BLOGI_Maria_MV_mekko_jakkaralla_PHA_MG_3549

Helsingin kaupunginjohtaja on jo 19 vuoden ajan kutsunut nelosluokkalaiset juhlistamaan Suomen synttäreitä. Kemuja varten tulevaisuuden toivot treenaavat syksyn mittaan juhlaetikettiä, tansseja, tervehdystä ja oikeaoppista cocktail-pala-pinsettiotetta. Homma huipentuu joulukuun alussa Fiineissä Kekkereissä Finlandia-talossa.

Olen täpissyt näistä bileistä jo kaksi, kolme vuotta. ”Saanhan mä sitten ommella sulle mekon, saaaaaaanhan?”

Nyt oli Marian vuoro olla aivan tohkeissaan. Juhlat olivat tällä viikolla, ja kyllä, niissä oli aivan mahtavaa!

Aloitimme juhla-asun suunnittelun jo kesällä, jotta ehdin ommella sen elokuussa ennen lähtöäni Lontooseen.

”Sen pitää olla sininen ja sitten siinä pitää olla päällä pitsiä.”

Miten muotilehtiin perehtymätön vekara voi olla niin selvillä viimeisimmistä tuulista? Pitsi on ollut viimeisintä hottia catwalkilla, punaisella matolla ja hoveissa jo jonkin aikaa, eikä trendi ota laantuakseen.

Etsimme Eurokankaasta puuvillasatiinin, joka on lähellä Suomen lipun sineä. Lisäksi valikoimme valkoisen, paksun pitsikankaan.

Mekon kuosittelin en-enää-muista-miltä-pohjalta. Tarvittiin kaksi lakanasta kursittua testiklänninkiä sovituksineen, ennen kuin sain mallin istumaan kauniisti. Vasta sitten uskalsin käydä saksin satiinin kimppuun.

Ompelin samaisesta mekkokankaasta tietenkin myös kännykänmentävän pikkuruisen olkalaukun.

Jakun kaavan ostin Burdan saitilta, se on tämä digitaalinen, koneelle ladattava pdf-kaava.

Pitsi on kätsyä, koska se ei oikeastaan purkaannu. Niinpä leikkasin reunat pääntiellä ja selässä pienillä saksilla pitkin kuvion reunaa. Helminapit ovat Nappitalosta, ja ne sujahtavat pitsin reikiin kuin itsestään.

Ja eihän se käy, että neiti on muuten leidi, mutta vetää siirtymätaipaleelle ylleen kirkkaanpinkin Reiman toppapompan.

Teinkin yllärinä vielä takin mustasta tekoturkiksesta, jota olen hautonut kaapissa vuosikausia. Vuoriksi samaa puuvillasatiinia kuin mekkokin on. Koska kumpikin kangas on ohutta, eikä epäorgaaninen turkis juuri lämmitä, iskin väliin vielä kerroksen fleeceä tai jotakin vastaavaa höttöä.

Kuten jokainen kotivärkkääjä tietää, toisinaan homma sujuu kuin tanssi.
Nyt ei ollut se kerta.
Oikeastaan kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös meni.

Aikamoinen koettelemus oli tämä proggis noin niin kuin prosessimielessä ja hermojen kannalta. Tuskalliset yksityiskohdat jääkööt unholaan.

Typy oli kuitenkin asukokonaisuudesta niin onnellinen, ettei ollut pysyä nahoissaan! Vain sillä on loppupeleissä merkitystä.

Tässä mekossa neito astui jälleen askeleen lähemmäs itsenäisyyttä.
Voi nyyhkis!

Hankkeen Strömsö-indeksit

  • prosessi 6,5
  • lopputuloksen tekninen laatu 8-
  • lopputuloksen toiminnallinen laatu 9-
  • mielihyvä 10+.

 

2015_11_29_Maria_mekko_takki_pieni_PHA_MG_3498

One Step Closer To Independence

The Finns celebrate the independence in December.
The festive day lightens perfectly up this darkest time of the winter.

Every year, the mayor of Helsinki invites all the fourth-grade pupils to a posh independence party.
It is all about a glimpse to adulthood: canapées, dancing, etiquette, and dress code.

Oh, that dress code!

Maria and I designed this party outfit together, choosing the colours from the Finnish flag. The dress is cotton satin, displayed best in a timeless, classy model.
On a trendier side, the dress is matched by a fashionable lace jacket.

The festive look is complemented with a fake fur coat, lined with the same cotton satin as the dress.

And, naturally, any lady needs a small bag for her mobile phone. I made one of the same  satin as the dress.

Uh, this time the sewing process was real pain.
But the Little Miss was thrilled with the end result, and that is what matters!

One step closer to independence…

Muutama sana koti-ikävästä

/ Couture & Views / 4 Comments

Just a few words of being homesick, in English below.

2015_07_View from living room to kitchen_PHA_MG_3417

Mun koti. Nyyhkis. My home. Sniff.

Kun…

  • flunssa jatkuu kahdettatoista päivää ja neljä seinää ajavat sekoamisen partaalle
  • boileri on rikki eikä talossa siis ole lämmitystä, pyyhe on aamulla vielä märkä edellisen suihkun jäljiltä ja kuuma vesi tulee varajärjestelmästä
  • taloon muuttaa uusia vieraita, jotka kaiken lisäksi ovat häämatkalla
  • tuplabuukkauksen vuoksi on lähdettävä karkuun neljäksi yöksi
  • pankkitilin saldo hupenee hyvää vauhtia vaikka ostan vain ruokaa ja katon pääni päälle
  • suppean vaatevaraston pyörittäminen pyykistä ylle ja takaisin alkaa ottaa kupoliin/tyylitajuun
  • Pariisissa listitään ihmisiä sattumanvaraisesti, ja Lontoossa ulisee jatkuvasti sireeni

… on ehkä oikea hetki puida koti-ikävää.

Osasin sitä odottaa, mutta muoto yllätti.

Aivan ensimmäiseksi, jo muutaman viikon kuluttua saapumisesta, joskus syyskuussa, aloin kaivata astioitani: Teemaa, Ultima Thulea, Sukkia makkaralla.
Etenkin Teema-mukeja on ihan kauhea ikävä!

Takerrun isäntien Suomesta tuomiin Marimekon teekuppeihin ja muutamaan kolhiintuneeseen Aino Aaltoon. Ne ovat turvalasini.

(Note to self: ero Savonia-aterimista ei tunnu missään.)

2015_07_Kitchen window_PHA_MG_3218

Mun näkymät. Mmmmhh.

Lokakuun tienoilla aloin muistella kotiani. Olohuoneen punaista seinää. Avaria näkymiä ikkunoista. Pakastinta täynnä kotimaisia marjoja. Rustiikkia ovea eteisessä. Pehmeää, filtteröimättä kelpoa hanavettä. Isin entisöimää putkiradiota. Kirjoja. Omaa rauhaa.

Ompelukonetta! Kankaita! Tarve värkätä tuntuu aivan fyysisenä paineena jossakin rintalastan tienoilla.

Laajensin lähiympäristöön. Naapureihin. Korttelin matkaan jooga-studiolle. Kotikulman Alepan loistovalikoimiin. Seurasaaren lenkkeihin. Stockmanniin, Herkkuun etenkin. Ex-duunipaikan erinomaiseen ruokalaan.

2015_07_Bathroom_door_PHA_MG_3205

Mun vessan ovi. Buhuu.

Helsinkiäkin on ikävä. Kuinka hieno mesta: pääkaupunki mahdollisuuksineen, silti mini. Yhdellä visiitillä keskustassa treffaa sattumalta neljä tuttua, jouluaatonaattona toistakymmentä.

Ja luonto! Facebook-kavereiden ruskakuvat ja auringonlaskut mökkirannassa vääntävät veistä haavassa. Enkä edes ole mikään luontoihminen.

Huomaan haaveilevani muutosta maalle. (Siis HÄH?)

Nyyhkis. Yleiskaiho!

Sitten muutama yllätys.

Minulla ei ole ikävä Suomea. Siis Suomea paikkana, yhteiskuntana, kansana, tapoina, toimintana. Luen uutisia kotimaastani äimän käkenä ja ihmettelen, onko tuo muka minun maani!

Minulla ei myöskään ole ikävä ihmisiä. Ajattelen ystäviä, sukua ja ex-kollegoja hymyillen, mutten tunne kaihon kaiverrusta. Tekstaan, meilaan, skypetän ja facebookkaan − yhteyshän on yhtä tiivis kuin kotona.

Ympärilläni on nyt toisia hyviä tyyppejä.

Vain lähilapset ovat poikkeus. Kun aatos pyyhkäisee Helleä, Haraldia, Mariaa ja Matiasta, sydänalassa muljahtaa. Tunne on sama Helsingissäkin. Kymmenen metriä, kymmenen minuuttiakin on liian pitkä ero. En vaan saa heistä kyllikseni! Hellyyspuuska!

Mun elämä. LOVE!

2015_07_LIving room_PHA_MG_3424

Mun olohuoneen punainen seinä. Yhyy. Yy-yyy.

About Being Homesick

Make me feel homesick:
my Finnish design, my home, my yoga studio, my Helsinki,
my closest children Helle, Harald, Maria and Matias.

Love them, miss them.

Do not make me feel homesick: Friends. Family. Finnish media.
Love them, do not miss them.
Thanks to the sms, web, Skype and Facebook, the contact is about as close as it is back home.

 And Finland. What on earth is going on in Finland?

2015_11_15_Bookshelves_MG_3429

Mun kirjahylly. Mun taiteet. Niisk.