Just a few words of being homesick, in English below.

Kun…

• flunssa jatkuu kahdettatoista päivää ja neljä seinää ajavat sekoamisen partaalle
• boileri on rikki eikä talossa siis ole lämmitystä, pyyhe on aamulla vielä märkä edellisen suihkun jäljiltä ja kuuma vesi tulee varajärjestelmästä
• taloon muuttaa uusia vieraita, jotka kaiken lisäksi ovat häämatkalla
• tuplabuukkauksen vuoksi on lähdettävä karkuun neljäksi yöksi
• pankkitilin saldo hupenee hyvää vauhtia vaikka ostan vain ruokaa ja katon pääni päälle
• suppean vaatevaraston pyörittäminen pyykistä ylle ja takaisin alkaa ottaa kupoliin/tyylitajuun
• Pariisissa listitään ihmisiä sattumanvaraisesti, ja Lontoossa ulisee jatkuvasti sireeni

… on ehkä oikea hetki puida koti-ikävää.

Osasin sitä odottaa, mutta muoto yllätti.

Aivan ensimmäiseksi, jo muutaman viikon kuluttua saapumisesta, joskus syyskuussa, aloin kaivata astioitani: Teemaa, Ultima Thulea, Sukkia makkaralla.
Etenkin Teema-mukeja on ihan kauhea ikävä!

Takerrun isäntien Suomesta tuomiin Marimekon teekuppeihin ja muutamaan kolhiintuneeseen Aino Aaltoon. Ne ovat turvalasini.

(Note to self: ero Savonia-aterimista ei tunnu missään.)

Lokakuun tienoilla aloin muistella kotiani. Olohuoneen punaista seinää. Avaria näkymiä ikkunoista. Pakastinta täynnä kotimaisia marjoja. Rustiikkia ovea eteisessä. Pehmeää, filtteröimättä kelpoa hanavettä. Isin entisöimää putkiradiota. Kirjoja. Omaa rauhaa.

Ompelukonetta! Kankaita! Tarve värkätä tuntuu aivan fyysisenä paineena jossakin rintalastan tienoilla.

Laajensin lähiympäristöön. Naapureihin. Korttelin matkaan jooga-studiolle. Kotikulman Alepan loistovalikoimiin. Seurasaaren lenkkeihin. Stockmanniin, Herkkuun etenkin. Ex-duunipaikan erinomaiseen ruokalaan.

Helsinkiäkin on ikävä. Kuinka hieno mesta: pääkaupunki mahdollisuuksineen, silti mini. Yhdellä visiitillä keskustassa treffaa sattumalta neljä tuttua, jouluaatonaattona toistakymmentä.

Ja luonto! Facebook-kavereiden ruskakuvat ja auringonlaskut mökkirannassa vääntävät veistä haavassa. Enkä edes ole mikään luontoihminen.

Huomaan haaveilevani muutosta maalle. (Siis HÄH?)

Nyyhkis. Yleiskaiho!

Sitten muutama yllätys.

Minulla ei ole ikävä Suomea. Siis Suomea paikkana, yhteiskuntana, kansana, tapoina, toimintana. Luen uutisia kotimaastani äimän käkenä ja ihmettelen, onko tuo muka minun maani!

Minulla ei myöskään ole ikävä ihmisiä. Ajattelen ystäviä, sukua ja ex-kollegoja hymyillen, mutten tunne kaihon kaiverrusta. Tekstaan, meilaan, skypetän ja facebookkaan − yhteyshän on yhtä tiivis kuin kotona.

Ympärilläni on nyt toisia hyviä tyyppejä.

Vain lähilapset ovat poikkeus. Kun aatos pyyhkäisee Helleä, Haraldia, Mariaa ja Matiasta, sydänalassa muljahtaa. Tunne on sama Helsingissäkin. Kymmenen metriä, kymmenen minuuttiakin on liian pitkä ero. En vaan saa heistä kyllikseni! Hellyyspuuska!

Mun elämä. LOVE!

About Being Homesick

Make me feel homesick:
my Finnish design, my home, my yoga studio, my Helsinki,
my closest children Helle, Harald, Maria and Matias.

Love them, miss them.

Do not make me feel homesick: Friends. Family. Finnish media.
Love them, do not miss them.
Thanks to the sms, web, Skype and Facebook, the contact is about as close as it is back home.

 And Finland. What on earth is going on in Finland?