Flash from London in English below.
Tulin Lontooseen välttelemään Helsingin talvea.
Tässä sitä nyt sitten ollaan.
Minut on petetty.
Paikalliset on kyllä täpinöissään.
I came to London to avoid winter in Helsinki.
Somehow I now feel I have been betrayed.
The locals are excited, though.
Upset in English below.
Kävin London Fashion Week Festivalilla.
Se oli tosi huono.
LFWF on meille taviksille tarkoitettu tapahtuma sen varsinaisen herkkupalan eli ammattilaisten London Fashion Weekin jälkeen.
Juuri Fashion Weekillä nähdään ne hengen salpaavat purskeet, joista saamme maistiaisia lehdissä ja blogeissa.
Nyt Fashion Weekillä esiteltiin ensi syksyn ja talven muotia. Siellä nähtiin myös kuningatar, tyylikkäänä eturivissä, ysikymppisenä ekaa kertaa mestoilla ja heti jätti varjoonsa Anna Wintourin sun muut muotisilmäätekevät.
Fashion Week on ilotulitus.
Mutta se Festival. Se on märkien nallien paukuttelua.
Rekeittäin jokseenkin laimeita rättejä, pari keskustelua ja ensi kevät-kesää luotaava kuivakka catwalk-kävely.
Ei siis niin minkään sortin wow-faktoria.
Markkinoinnissaan onnistuivat kyllä: maksoin osallistumisesta öpaut 60 puntaa! Käyskentely Selfridgesilla antaa enemmän inspiraatiota – ilmaiseksi.
I went to London Fashion Week Festival. It is the layman event after the actual London Fashion Week.
So if Fashion Week is the ultimate party with fireworks of creativity, LFWF is like cleaning up after, when all the IT-people have gone home to rest with their champagne hangover.
(NB. Here IT does not refer to Information Technology.)
Really boring. Just some lame frocks, a couple of talks and 2nd rate catwalk show.
No WOW whatsoever.
Cannot believe I paid some 60 pounds for attending.
Next time I’ll just go to Selfridges.
Flash from London in English below.
Britit tykkäävät perunalastuista. Siis todella tykkäävät. Niitä rouskutetaan osana lounasta ja välipalaksi ja hiukopalaksi ja ajanvietteeksi.
Makuja on lukemattomia. Sipsihylly täällä on yhtä pitkä kuin karkkihylly kotimaassa.
Siinä missä meillä lastupussit ovat jättimäisiä, perhekokoa, täällä on myös pieniä tai keskikokoisia, sellaisia 1–2 hengelle sopivia.
(Ammatillinen minä havaitsee mielissään, että lastut on järjestään tosi huolellisesti brändätty – välttämätöntä näillä vaativilla markkinoilla.)
Suolainen rouskuteltava on siis brittien mieleen.
Ehkei tämä löytöni kahvilan linjastolta sitten olekaan niin yllättävä. Siinä näitä oli, ilman sen kummempaa disclaimeria tai huutomerkkiä. Aivan kuin mikä tahansa voileipä tai proteiinipatukka.
Rapsakoita sirkkoja ja toukkia al dente. Yhdeksän makuvaihtoehtoa.
Tsekkaapa täältä koko valikoima!
Myönnän: ihmisenä kasvun polulla en ole vielä noin pitkällä.
The Brits loooove their crisps.
No reason, then, to be surprised by these snacks I found in a café.
There they were, on display without disclaimers, as any sandwich or chocolate bar.
The insects are becoming mainstream.
Check the whole assortment of this French company here.
It may well be la nouvelle cuisine française,
but I ain’t there yet…
Flash from London in English below.
Juu, olen taas Lontoossa tovin, etätöissä, imemässä inspiraatiota ja välttelemässä Helsingin talvea.
Yksinyrittäjyyden etuja.
Elvytän siis nämä kepeät pikapostaukset, lyhyet havainnot täkäläisestä menosta.
Täällä on virinnyt melkomoinen terveysruokabuumi.
Jo muutama vuosi sitten hipsterit soosasivat kasviksia Nutribulletissa – smoothie on kätsy metroaamiainen.
Nyt terveellinen syöminen näkyy myös katukuvassa: paikallista eettistä luomua hyödyntävää viherekovegetaarieateryä löytyy joka kulmalta. Ulkomainokset ylistävät kasviksista rutistettua superpölyä. Kahvikin paahdetaan, jauhetaan ja tarjoillaan eettis-esteettisesti hymyten.
Ystäväni valisti, että etenkin kaikki vegaani on lyönyt läpi aivan viime aikoina.
Vai mitä tuumaat tästä koristelautasesta, vegaani sekin?
MOT.
Oh yes, I am in London again. Getting inspired, working from distance and avoiding the Helsinkinian winter, you know, slush and darkness and icy streets which threaten my skeleton.
Hence the revival of these light, quick posts from London.
There is a superfood boom going on here.
Already a couple of years ago hipsters nutribulleted their five-a-day vegs into a morning smoothie, practical to consume when commuting to work.
Today, this health movement is visible on the streets as well. In every corner you can find an organic vegetarian eatery serving ethically sourced local produce.
Even the decorative plate pictured above is vegan!
It Does Not Really Matter If You Can Wear It Or Not,
in English below.
Tässä taannoin lupailin postausta aivan mahtavasta kurssista, jolle osallistuin lontoolaisessa designkoulussa Central Saint Martinsissa.
Draping Womenswear Design -kurssilla loimme asuja suoraan mallinuken päälle. Ei, niihin ei ollut tarkoitus pukeutua. Päinvastoin, mitä rohkeammin uskalsimme ylittää omat rajamme, ne sisäiset, keksityt, sen paremmin kurssi täytti tavoitteensa.
Ei tietenkään ollut pahitteeksi oppia vähän tekniikkaa siinä samalla.
Kuten että pitkällä aikavälillä ei muotoilua voi rakentaa nukkeen tökättyjen neulojen varaan. Vaatteen on pysyttävä yllä ja siihen on voitava pukeutua haavoittumatta – veri tahraa luomuksia niin kovin ikävästi.
Ensimmäiset treenit olivat sangen yksinkertaisia. 
Muokkasimme kalikosta, sellaisesta paksuhkosta puuvillaisesta lakanakankaasta erilaisia muotoja nuken ylle.
Aloitimme muinaisista kreikkalaisista. Toogassa ei tarvittu edes ompeleita. Muutama taitos, olkapäille ehkä pronssiset neulat, vyöksi kangassuikale. Valmista!
Samalla simppelillä teemalla muutama variaatio. Toisinaan aikaa annettiin vain muutama minuutti, toisinaan varttikin. Kun ei ehdi liikaa järkeillä, intuitio pääsee ohjaamaan tekemistä hedelmällisellä tavalla.
Kangasta voi myös työstää ennen sen muotoilua nukelle. Poimutimme, rypytimme, silitimme, rutistimme, venytimme, kiristimme. Sattumanvaraisesti tai täsmällisen suunnitelman mukaan.
Työstetystä kankaasta löysimme vaatteeseen aivan uutta muotoa.
Hmmm, kyllä näistä ihan kledjuakin saisi, kun vähän jatkaisi tuunausta.
Vaan on jo seuraavan harjoituksen aika!
A while ago I promised a post about the fanciest sewing class ever, which I attended at Central Saint Martins, in London.
On this course, Draping Womenswear Design, we learned to create outfits directly on a stand.
The idea was to explore different techniques and, first and foremost, go beyond the very modest, very conventional initial ideas we would have about a garment.
We started by draping the calico – very plain cotton fabric, almost like thick sheets – the way the ancient Greek would have done. Very quick, very simple, and no thread needed at all. Quite elegant, too!
Next, we manipulated the fabric in various ways even before draping it.
At some point we realised that sticking needles into the mannequin is not really a sustainable way of making a garment. Bloody stains rarely flatter an outfit. Unless you are Alexander McQueen, of course.
These exercises were never meant to be worn. Although, with just some more practical designing, they might be perfectly wearable!
Learning in one the world’s best fashion schools, in English below.
Kovin on vähiin jäänyt couture-osuus tässä blogissani viime kuukausina.
Korjaan asian aivan pian.
Enkä millä tahansa jaarittelulla, vaan kuvapainotteisella juttusarjalla kurssilta, johon osallistuin Lontoossa kevään korvalla.
Central Saint Martins on Lontoon taideyliopiston design-koulu. Muotisuunnittelun opetuksessa se on ehdottomasti maailman huippua. Täällä ovat opiskelleet niin Alexander McQueen, Stella McCartney kuin John Galliano.
Myös näyttelijänä tuntemamme Antonio Banderas aloitti koulussa opinnot pari vuotta sitten.
(Toim.huom. Paremmissakin piireissä siis keksitään itsensä uudelleen varttia vaille viiskymppisenä.)
CSM:llä on myös lyhyitä, viikonlopun, viikon tai parin mittaisia kursseja. Niille pääsee ihan rahalla, taitoaan ei tarvitse etukäteen todistella.
Opettajat ovat samoja kuin perusopinnoissa. Ihan ok, hyviä tai erinomaisia.
Kurssimaksuja pulitetaan sellaiset 600 puntaa viikolta. Kun tietää, mitä ammatilliset kurssit tapaavat maksaa, nämä ovat siis peräti edullisia!
Lähi-Idästä ja Aasiasta saapuneet mimmit saattavat vetää kymmenenkin kurssia putkeen. Palaavat sitten koteihinsa, Saudeihin, Intiaan, Kiinaan, ja panevat pisneksen pystyyn.
Myös eteläamerikkalaisia näkyy kursseilla paljon.
Olen osallistunut kolmelle lyhytkurssille viime vuosina.
Ensimmäinen, pari vuotta sitten, oli tämä Cool Hunting. Spottailimme lifestyle-trendejä pitkin Lontoota. Jalkapohjat liekehtivät talsimisesta, fantsuu oli!
Toinen taas oli tämä Patternmaking – Experimental and Exploratory Approaches, part 1. Aivan uusi vinkkeli vaatteen kaavoitukseen. Ei niin mutkikasta 3D-luomusta, etteikö sitä saisi kesytettyä kaksiulotteisiksi kaavoiksi.
Viimeisin kurssini oli tämä, Draping Womenswear Design. Loihdimme asuja – tai oikeastaan ”asuja” – suoraan mallinuken päälle. Painopiste oli omien sisäisten esteiden ylittämisessä, ei niinkään teknisessä taituruudessa.
Seuraavissa postauksissa kerron lisää.
Voipi sit kyllä olla aika hard corea couture-pöhinää…
Vaan ken tietää, ehkä tykkäätkin!
PS. Yllä olevat linkit kursseihin toimivat niin kauan kuin toimivat.
Central Saint Martins is definitely one of the best fashion schools in the world. It has educated many prominent designers, such as Alexander McQueen, Stella McCartney and John Galliano.
Even Antonio Banderas, the renowned actor, is studying at CSM, reinventing himself as a creative professional at the mature age of… about… 50.
Luckily, CSM also offers short courses. No talent needed, money will do the trick!
With a relatively low investment – I mean, 600 pounds for a week’s professional course is totally reasonable – you can learn a lot with the skilled teachers of CSM.
Recent years, I have taken three courses. This one in trend spotting, this one in experimental pattern making and this one in creative draping.
I will tell you more later!
Must say, though, that if I had severe excess of both money and time (usually I have either or, never both at the same time), I would spend a year at CSM, studying like crazywoman, getting in touch with my creative inner self and just enjoying, without worrying of the usefulness of it all!
What would that bring?
Who knows.
Maybe I am a butterfly!
Comparing cities in English below.
Chiharu Shiotan taideteos Where are we going? hengaa Bon Marché -tavaratalon katosta Pariisissa.
Lontoo-sympatiani ovat hyvin tiedossa. Aina valmiina lähdössä siihen suuntaan!
Kävin vastikään myös Pariisissa, työmatkalla. Vaikka olen ranska- ja Ranska-friikki, Pariisi ei jotenkin ole koskaan ollut mun juttu.
Ymmärrän kyllä – järjellä – miksi sitä pidetään niin ihkuna. Sydänalassani ei kuitenkaan ailahda sillees lämpimästi, kun ajattelen Eiffeliä tai Piafia tai cancan-typyjä tai giljotiinia.
Rooma sen sijaan… Ah.
Ajauduin siinä pariisilaisbulevardeja ypöyksin raahustaessani funtsimaan näitä kolmea eurooppalaista pääkaupunkia.
Kehitin näennäistieteellisen totaalissubjektiivisen liukukytkinvertailun. Näet analyysini tulokset ohessa.
Summaten: lentoliput tilaukseen!
London, Paris or Rome?
Each of these magnificent European cities have their qualities. I use them differently, for different needs.
I go to London for trends and friends and hip and dynamism. I go there to see what comes next.
I go to Rome to surround me with ultimate beauty of (deleted) architecture and the handsomest of people, multiple layers of history, random walks around the city, discoveries behind every corner. Caffè lattes on a pleasant square, bathing in winter sunshine.
I go to Paris… well, only if I have to. For some reason Paris is not really my favourite, even though I love both France and the French language – and some French people, too.
There is something unfriendly, unapproachable about Paris.
Maybe it is because I am nearly always alone.
Paris should be enjoyed in good company.
So, on my trip to Paris(!) last week I came up with this unscientific, highly subjective comparison between the three cities.
End result: let’s book some plane tickets!
Sorry, no translation for this lengthy post about visiting London with kids.
Serkunserkku kyseli Lontoon-vinkkejä. Olivat lähdössä syyslomalla kaupunkiin niin sanotusti lasten (9 ja 14 vee) ehdoilla.
Supertätinä minulla on kuin onkin kokemusta lapsellisesta Lontoosta. Vuosi sitten rundasimme viisi päivää Lontoota Matiaksen ja Marian (tuolloin 9 ja 10 vee) kanssa.
Lontoo on iso. Siksi kannattaa – yhtä hyvin muksujen kuin aikuisten kanssa – bundlata yhteen tekemiset, jotka sijoittuvat samalle suunnalle. Ylenpalttista ristiin rastiin metroilua kannattaa välttää.
Kestävyys nimittäin loppuu ennen kuin nähtävyydet, ellei pidä varaansa.
Yksi iso juttu päivässä riittää. Siihen päälle sitten siirtymiset, syömiset ja rentoa hengailua. Kaiken kokoista katseltavaa löytyy ihan vaan kadulla tallustellessa. Ihmettelylle jää aikaa, kun ei tarvitse orjallisesti noudattaa kunnianhimoista ohjelmaa.
No mikä sitten toimi meillä?
Parhaisiin kokemuksiin kuului ehdottomasti Harry Potter Studio Tour!
Kuljetuksen sisältävä vierailupaketti on kallis, mutta ehdottomasti kätevin tapa hoitaa homma. En lähtisi lähteä sää(s)tämään vuokraamalla autoa tai nousemalla junaan. Aikaa kuluu, hermot menee kaikilta.
Jos yhtään fanittaa Harrya ja kumppaneita, perillä kuluu monta tuntia. Itse suosittelen varautumaan ainakin neljään tuntiin studioilla – siinä ajassa ehtii jo syödäkin. Kannattaa varoittaa matkanjärjestäjää normaalia pidemmästä vierailusta, jotta varmasti mahtuu paluubussiin mukaan.
Jos nousette linja-autoon Victorian aseman läheltä, tiedoksi, että lähtöpaikkaa on hieman vaikea löytää, se on ikään kuin rakennuskompleksin sisällä. Siis varatkaa aikaa mestoille hankkiutumiseen.
Huispaus vie koko päivän – tämän jälkeen ruokaa ja majapaikkaan elpymään.
Sivistyspuolelta ykkösnähtävyyksiä ovat museot. Niiden perusnäyttelyt ovat Lontoossa yleensä ilmaisia. Kersoille ja kersanmielisille suosittelen esimerkiksi seuraavia:
klassikkokeissi! Aulan arkkitehtuuri omaa luokkaansa. Ruokaakin löytyy, sekä kahvilaa että ravintolaa. Paaaaaljon ihmisiä odotettavissa, suosittelen aikaista visiittiä.
Luonnonhistoriallinen museo, tiedemuseo ja V&A, lontoolaisittain viienei, ovat kaikki kyljittäin South Kensingtonissa. Huudeille pääsee helposti metrolla.
Vekarat viehättyivät myös Towerin linnasta ja Towerin sillasta.
Linnassa pääsee ihastelemaan kruununjalokiviä. Sillalla taas kannattaa pyrkiä sekä ylös (makee lasilattia), että alas (makee nostojärjestelmä).
Shoppailuun kätevin kombo on Oxford Street ja Regent Street, sekä, jos teinejä on mukana, Carnaby Street siinä vieressä. Ihmisiä parveilee paljon, siispä meditaatio, paperipussiin hengittely ja anger management ovat valttia.
Myös yksi mailman suurimmista lelukaupoista, Hamleys, sijaitsee juuri Regent Streetillä. Kuusi kerrosta leluja, pelejä ja muovia…
Hämmentävää kyllä, Big Ben oli Marialle ja Matiakselle yksi tärkeimmistä nähtävyyksistä. Sinnehän ei maallikko noin vaan pääse sisälle tai ylös, mutta pelkkä tornin bongaaminen oli Se Juttu. Selfie!
Kellotornista kivenheitto, ja olette jo London Eyellä . Voin suositella maailmanpyörää, vaikka onkin tyyriihkö. Kannattaa harkita lippujen hankkimista etukäteen.
Samoilla huudeilla sijaitsee London Aquarium sekä rohkeille kauhugalleria London Dungeon. Näistä kumpaakaan emme testanneet. Olen horrorin suhteen vähän nössö.
Seuraavaan kertaan jäivät myös Madame Tussauds sekä Sherlock Holmes -museo siinä vieressä.
Myös London Zoo ja risteily Thamesilla jäivät tällä erää kokematta.
Verensokerista kannattaa reissussa pitää huolta. Kohtuuterveellistäkin murkinaa tarjoavia pikaruokapaikkoja ovat esimerkiksi Prêt à Manger, Leon ja Wasabi. Etenkin Pret on suosittu, ja niitä on joka paikassa.
Postasin taannoin lontoolaisista lounaista täällä.
Oma suosikkini veitsellä ja haarukalla syömiseen on Comptoir Libanais. Yksi löytyy South Kensingtonista, aivan museoiden ja metron kupeesta. Nami!
Shoppailurundilla voi suunnata aterioimaan Sohoon. Siellä on trendikkäitä rafloja vieri vieressä.
Lontoossa liikutaan jalan ja julkisilla. Kannattaa tsekata Transport for Londonin sivut. Ostakaa siis aikuisille Oyster Cardit. Lapsista 11-vuotiaat ja sitä nuoremmat kulkevat ilmaiseksi.
Metrossa muistakaa tehdä tietä kiireisille: portaissa seisotaan oikealla, eikä kulkuväylille sovi jäädä parveilemaan.
Ehdottoman oiva appsi liikkumisen suunnitteluun on Citymapper.
Ja kaksikerroksinen bussi pitää tietenkin kokea!
Hotellihuoneet ovat Lontoossa pieniä ja kalliita. Moni onkin tykännyt Airbnb:n tarjonnasta. Minne ikinä majoituttekin, julkinen liikenne toimii hyvin.
Itse lennän yleensä Norwegianilla Gatwickille ja poimin sieltä Gatwick Expressin tai muun junan Victorian asemalle. Gatwick on kivan pieni kenttä, ja homma toimii hyvin. Norwegianin liput ovat halpoja, Gatwick Expressin taas tyyriitä.
Lontoo on kallis kaupunki. Onneksemme brexit-äänestyksen jälkeinen valuuttakurssi on meille euroissa tienaaville edullinen. Vuosi sitten pulitin yhdestä punnasta liki puolitoista euroa, nyt kurssi on 1,15. Yay!
Hyvää matkaa!
The Other Side of London in English below.
Lontoo.
Aika tuttu jo. En tarvitse enää karttaa juuri koskaan.
Palasin kotiin muutama päivä sitten. Nyt olen yhtaikaa kesäflunssassa ja jet lagissa. Tai ei tämä mikään jet lag ole, pelkkä harmiton potkurikoneversio vain: menen nukkumaan puoli kaksi yöllä ja herään 10:30 aamulla.
Parin viikon reissu virkisti muistiani. Olin unohtanut monta juttua.
Kuten sen, että saan Lontoossa lenssun parin viikon välein, vaikka muuten en sairasta juuri lainkaan.
Tai sen, että iho alkaa aina kukkia, eikä se ole mitään orvokkivuokkolehdokkia vaan teini-ikä re-visited.
Tai sen, että vedessä on paaaaaljon kalkkia, ja sitä pehmennetään kemikaaleilla (älä juo kylppärin hanasta!). Keittiönkin vesi on syytä filtteröidä Brita-kannussa.
Tai sen, kuinka tarkkana liikenteessä täytyy olla. Vasemmalla, kyllä, mutta myös eri säännöillä. Autoilla on oikeastaan aina etuajo-oikeus. Olen meinannut jäädä kerran jos toisenkin kaaran murjaisemaksi ennen kuin ymmärsin, että jalankulkija väistää myös kääntyvää liikennettä.
Ajoneuvo antaa tietä ainoastaan niin sanotussa zebra crossingissa, jossa siis on maahan maalattu suojatie ja vilkkuvat pallovalotolpat.
Lontoo on myös to-del-la meluisa kaupunki. Metropolin liikenne hurisee ja ihmismassat humisevat. Ravintoloissa räyhää musiikki, eikä akustiikkaa ole suunniteltu keskustelulle. Ei ihme, että engelsmannit ovat kovaäänisiä! Etenkin britittäret, he kiekuvat niin etteivät ranskalaiset sisarensa ikinä − kaaakaaakiekaa!
(Jotenkin kyllä nautin ajatuksesta, ettei naisen tarvitse olla vieno ja sievä, vaan hän saa viedä kunnolla tilaa.)
Lempeästi mieleni oli painanut unholaan myös kymmenet, sadat kodittomat, joita 
bunkkaa pitkin keskustaa aukioilla, jalkakäytävillä ja porttikongeissa, yksin ja ryhmissä. He ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ehkä 25−50-vuotiaita. Osa kerjää (”Olen sotaveteraani”), osa nukkuu makuupusseissaan, päästä varpaisiin piilossa kuin toukat, silti vailla toivoa perhosen kepeästä elämästä.
Eräskin siisti herra, iho puhdas ja parta trimmattu, pyöreät rillit nenällään, paksu kirja jo puolessavälissä, asettuu illan tullen kadulle yhdessä kalleimmista kaupunginosista, loikoilee topatussa kääreessään ja vaikuttaa nauttivan olostaan auringon viimeisissä säteissä, kuin vain viettäisi siestaa sohvalla päivän uurastuksen jälkeen.
Tai toinen, kehäraakki, puolet hampaista poissa ja loput mustia, kourat kuhmuilla ja ulkoilmasta ahavoituneet, kulkee terassipöydästä toiseen ja pyytää kymmentä, kahta, kolmeakymmentä puntaa yösijaan, hävyttömän paljon, annan kaksi kolikkoa, moni ei mitään, tarjoilija ajaa pois, “mokomakin kerjäläinen”.
Hämmentävää.
Miksi minulla on hyvin ja heillä huonosti ja mitä asialle pitäisi tehdä ja kenen?
Matkailu musertaa.
I just returned from my favourite metropolis, slightly jet lagged.
The city is so familiar now, still, I had forgotten about The Other Side.
The rain. The noise. The colds I always get.
The traffic that I just don’t understand.
The short skirts, way too short (tadaa: panties!).
The tap water that must be filtered.
The Jaguars and Ferraris, Bentleys and Rolls Royces, Aston Martinis, Lamborghinis and Porches, all around the same block.
The homeless men in their sleeping bags.
My own confusion.
Why did I not stay in London? In English below.
Antti Holma muuttaa Lontooseen, kertoo Hesari. Olen pikkuisen kateellinen.
Ihmiset ovat kyselleet, miksi en jäänyt metropoliin.
”Se ei sitten toiminut, se Lontoo?”
Kyllä se toimi, justiinsa niin kuin pitikin!
Valitsin lähtemisen, koska toinen vaihtoehto oli niin sanottu mukava elämä.
Tuttu duuni, tuttu tapa asua, tutut ihmiset, tutut maisemat, tuttu kieli, tuttu liikenne, tuttu valuutta, tuttua kaikki tyynni.
Olin vaarassa sammaloitua.
Sammaloitumista seuraa katkeroituminen. (Tsekkaa taannoinen stoorini täältä.)
Lontoossa minua odottivat uusi duuni, uusi tapa asua, uudet ihmiset, uudet maisemat, uusi kieli, uusi liikenne, uusi valuutta, uusi kaikki.
Se oli hyvä. Inspiroivaa! Uuvuttavaa! Huimaa! Tajuntaa laajentavaa!
Mutta.
Lontoo on tosi, tosi kallis.
En keksi, miten taloudellisen yhtälön voisi siellä saada toimimaan.
Erityinen kipukohta on asuminen. Postasin aiheesta täällä, Yle kirjoitti samasta tänään.
Itse maksoin 1400 euroa kuukaudessa pienestä huoneesta ja kylppäristä kivassa asunnossa mukavalla alueella kävelymatkan päässä keskustasta, kämppiksinä isäntien lisäksi vaihtuvaa porukkaa, kaikki hyviä tyyppejä toki, silti omat säätönsä tässä turhankin sosiaalisessa järjestelyssä.
Helsingin-asunnosta saamani vuokra kompensoi hieman. Siitä huolimatta jäljelle jäi sievoinen summa pulitettavaa, liikaa, sillä minulla ei ollut pennin hyrrää tuloja. Syömiset sun muut elämisen kulut vielä päälle.
Kyllä siinä pankkitili tehokkaasti hupenee ilman sen kummempaa antautumista Oxford Streetin transaktionaaliselle hedonismille.
Saadakseni likimainkaan saman elintason – tai oikeammin elämäntyylin – kuin täällä kotona, minun olisi pitänyt tienata rapiat 10 000 euroa kuukaudessa.
Koulutuksellani ja kokemuksellani olisin kyllä voinut saada jobin, jossa kompensaatio on tuota luokkaa.
En kuitenkaan olisi voinut menestyä niin paineisessa hommassa.
Toimisto on toimisto on toimisto, excel on excel on excel kaikkialla.
Minulla ei riitä niin paljon poweria, että hommassa olisi jokin pointti.
En valitse (enää) elämää, jossa paiskin duunia 60–80 tuntia viikossa. Kokeiltu on, ei kannata.
Lopen uupunut ihminen ei nauti, edes Lontoosta.
I have noticed myself missing London lately.
Some friends have wondered why I did not stay.
Simple.
I am not wealthy enough.
Here in Helsinki, I live alone in a lovely 50 m² flat, in a nice area, 20 minutes’ walk from the very centre of the capital.
In London, I should earn well over 10 000 euros per month to have the same standard of living.
Not impossible to get such a job.
Definitely impossible to keep such a job.
I would be miserable working 60–80 hours a week.
(Been there, done that, quit it.)
Living in Helsinki, loving London is the way to do it.
Couture & Views 