Oppimassa aivan siellä huipulla

Learning in one the world’s best fashion schools, in English below.

Kovin on vähiin jäänyt couture-osuus tässä blogissani viime kuukausina.
Korjaan asian aivan pian.
Enkä millä tahansa jaarittelulla, vaan kuvapainotteisella juttusarjalla kurssilta, johon osallistuin Lontoossa kevään korvalla.

Central Saint Martins on Lontoon taideyliopiston design-koulu. Muotisuunnittelun opetuksessa se on ehdottomasti maailman huippua. Täällä ovat opiskelleet niin Alexander McQueen, Stella McCartney kuin John Galliano.

Myös näyttelijänä tuntemamme Antonio Banderas aloitti koulussa opinnot pari vuotta sitten.
(Toim.huom. Paremmissakin piireissä siis keksitään itsensä uudelleen varttia vaille viiskymppisenä.)

CSM:llä on myös lyhyitä, viikonlopun, viikon tai parin mittaisia kursseja. Niille pääsee ihan rahalla, taitoaan ei tarvitse etukäteen todistella.

Opettajat ovat samoja kuin perusopinnoissa. Ihan ok, hyviä tai erinomaisia.
Kurssimaksuja pulitetaan sellaiset 600 puntaa viikolta. Kun  tietää, mitä ammatilliset kurssit tapaavat maksaa, nämä ovat siis peräti edullisia!

Lähi-Idästä ja Aasiasta saapuneet mimmit saattavat vetää kymmenenkin kurssia putkeen. Palaavat sitten koteihinsa, Saudeihin, Intiaan, Kiinaan, ja panevat pisneksen pystyyn.

Myös eteläamerikkalaisia näkyy kursseilla paljon.

Olen osallistunut kolmelle lyhytkurssille viime vuosina.

Ensimmäinen, pari vuotta sitten, oli tämä Cool Hunting. Spottailimme lifestyle-trendejä pitkin Lontoota. Jalkapohjat liekehtivät talsimisesta, fantsuu oli!

Toinen taas oli tämä Patternmaking – Experimental and Exploratory Approaches, part 1. Aivan uusi vinkkeli vaatteen kaavoitukseen. Ei niin mutkikasta 3D-luomusta, etteikö sitä saisi kesytettyä kaksiulotteisiksi kaavoiksi.

Viimeisin kurssini oli tämä, Draping Womenswear Design. Loihdimme asuja – tai oikeastaan ”asuja” ­– suoraan mallinuken päälle. Painopiste oli omien sisäisten esteiden ylittämisessä, ei niinkään teknisessä taituruudessa.

Seuraavissa postauksissa kerron lisää.

Voipi sit kyllä olla aika hard corea couture-pöhinää…
Vaan ken tietää, ehkä tykkäätkin!

PS. Yllä olevat linkit kursseihin toimivat niin kauan kuin toimivat.

 

Learning Fashion At The Very Top

Central Saint Martins is definitely one of the best fashion schools in the world. It has educated many prominent designers, such as Alexander McQueen, Stella McCartney and John Galliano.

Even Antonio Banderas, the renowned actor, is studying at CSM, reinventing himself as a creative professional at the mature age of… about… 50.

Luckily, CSM also offers short courses. No talent needed, money will do the trick!
With a relatively low investment – I mean, 600 pounds for a week’s professional course is totally reasonable – you can learn a lot with the skilled teachers of CSM.

Recent years, I have taken three courses. This one in trend spotting, this one in experimental pattern making and this one in creative draping.

I will tell you more later!

Must say, though, that if I had severe excess of both money and time (usually I have either or, never both at the same time), I would spend a year at CSM, studying like crazywoman, getting in touch with my creative inner self and just enjoying, without worrying of the usefulness of it all!

What would that bring?
Who knows.

Maybe I am a butterfly!

 

Pomppuja mukavuusalueen tuolle puolen

Jumping outside my comfort zone in English below.

Joskus haluaisin olla taas lapsi.

Viehättää se huoleton, seurauksia pelkäämätön, riemukas heittäytyminen asioihin.

Viimeksi tätä kaihoilin, kun katselin kekruja hyppelemässä Helsingin Uimastadionilla.
Ponnarilta boing boing, rohkelikot kolmesta, viidestä, seitsemästä ja kymmenestä metristä.

Silloin tällöin joku taidokkaampi asianharrastaja leiskautti multikiepauksen kaikkien akseleittensa ympäri.
Pääasiassa mukulat kuitenkin vetivät veteen omemmilla tyyleillä, tikkusuorina tai ketarat harottaen joka suuntaan tai silkkaa päistikkaa, mahapläiskää, PLÄTS!

Kävi kateeksi.
SIIS MÄ KANS HALUUN TOLLASTA HAUSKAA!

Ratkaisin asian itselleni tyypillisellä tavalla: ilmoittauduin uimahyppykurssille.

Siis mikä siinä on, etten vaan mennyt saman tien koikkelehtimaan kaltaisteni joukkoon, parikymmentä askelta hyppyaltaalle ja se olis ollu siinä?
Vaan ehei. Ensin täytyy ”ymmärtää, mistä on kyse”. On ”opeteltava perustekniikat”. Kyllähän on paljon kiinnostavampaa, kun ”osaa”.

Right. Tyypillistä. Ei voi viedä roskiakaan ilman opinnäytetyötä.

Siispä kurssille. 150 euroa. Kahdeksan kertaa elokuussa.

Tavoitteenani olisi rupeaman lopuksi osata (lue: uskaltaa) hypätä pää edellä edes jostakin (lue: ponnahduslaudalta metristä).

Ensimmäisellä harjoituskerralla meitä oli kolme aikuista aloittelijaa. Valmentajamme oli parikymppinen, kisauran jo taakseen jättänyt mimmi.

Treeneissä oli kaksi osaa: ensin kuivaharjoittelua sisäurheilukamppeissa. Sitten veteen.

Tähän kohtaan toim. huom.: kakruna kiepuin aina ja kaikkialla.
Kapusin orankina köysiä jumppasalin kattoon, riekuin pää alaspäin tangoista, kiipesin puihin, tungin tunneleihin, kiihdytin karusellia, kävin jopa vuoden telinevoimistelukerhossa.

Pikakelausta nelisen vuosikymmentä eteenpäin.

Kuperkeikka. Yksi vielä menee, mutta että kuusi putkeen…
Sama setti taaksepäin.

Korvani ei käsitä asennon muutosta. Huimaa, enkä pysty kohdistamaan katsettani. Moniteholasit jäivät maton alkupäähän. Konttaan noutamaan…

… päästäkseni rotatoimaan kärrynpyöriä. Sillä paremmalla ja sillä toisella jalalla.

Seuraavaksi käsilläseisontaa seinää vasten.
Ja hei! Siis vatsapuoli seinää vasten.

Olen mukavuusalueeni ulko-orbitaalilla.

Olen muurahaiskarhu-efelantti-ronsu-köntys.

Olen nöyryytyksen tuolla puolen.

Kolme varttia akrobatiaa valmisteli meidät varsinaiseen hyppyharjoitteluun.
Joka menee seuraavasti.

Seistään metrin korkeudella olevan laudan päässä. Nostetaan kädet ylös. Ponnahdetaan jalat edellä veteen.

That’s it!

No tuohan ei ole mikään ongelma!
Hop vaan!

Nousen pintaan.

”Muuuuuuuuten se oli oikein hyvä, mutta työnsit lantiota eteenpäin/et painanut lautaa alaspäin/et koukistanut polvia tarpeeksi/häntää enemmän pyllyn alle/häntää vähemmän pyllyn alle/ponnistit liian vähän/ponnistit väärään aikaan…”

Kävin kaksissa treeneissä.

Ymmärsin harrastavani mieluummin asioita, joista saan edes joitakin onnistumisen kokemuksia.

Jos olisin lapsi, äitini pakottaisi käymään kaikki kahdeksan kertaa, koska niistä on maksettu.

Onneksi olen aikuinen.

 

Diving Far Beyond My Comfort Zone

Watching kids at the outdoors swimming pool in Helsinki gave me this idea of attending a course in diving.
You know, this.

Attended two training sessions.

Turns out that stepping to water from a meter-high springboard, feet first, is not really my forte.

I will leave the controlled movements to adults and join the kids jumping head/shoulder/butt/belly first.

Wanna come along?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hellän dynaamisia kohtaamisia Otaniemessä

Training brain and heart in English below.

2017_01_19_blogi_esa-saarinen_1_pha_img_4250

Pyrin jatkuvasti ja tietoisesti kehittämään mieltäni yhä joustavammaksi.

En tarkoita, tietenkään, höh, purkkana venyvää moraalia.

Tarkoitan ilmiöille ja ihmisille avointa asennetta, rohkeutta kurkata (näkö)kulman taakse, mahdollisuuksien havaitsemista, moneen suuntaan taipuvaa ajattelua.

Sen ymmärtämistä, että nyt näyttää olevan näin, voi olla että myös oikeasti on näin eikä vain näytä siltä, voi olla että se on hyvä, ja kas, toisinkin voisi olla, ja sekin voisi olla hyvä tai sitten parempi tai huonompi tai vain erilainen.

Pois jämähtämisestä, kohti liikettä.

Uskon, että niin on hauskempaa!

Treeniohjelmaani kuuluu esimerkiksi faktaa, fiktiota, mediaa, valeuutisia, self-helpiä, leffoja, Ruotsin miljonääriäitejä, työpaikan vaihdoksia, maan vaihdoksia, taidetta, hieroglyfikursseja, sananvaihtoja kulma-Alepan avohoitoleidien kanssa ynnä Fb-live-chat kahden samoin suuntautuneen aivovenyjä-ystäväni kanssa.

Aina tilaisuuden tullen yritän tökkiä mukavuusalueen reunoja, koke(ill)a jotakin uutta.
Uteliaana, ihmetellen, havainnoiden, tuomitsematta.

Eikä sen tarvitse olla extremeä. Ihan minivenytyskin riittää. Jos nyt vaikka maistaisi uutta jäätelöä. Ei tyytyisi taatuntuttuun suklaaseen, jos tajunnan laajentamiseksi tarjolla on kuusenkerkkäuutteella terästettyä terva-vaniljaa.

Otetaan riski (”Jos se on pahaa!”), mutta aika pieni riski (”Milloin jätski muka on ollut pahaa?”), joka joskus realisoituu (”Oli tosi outoo, mut siis cool!”).

On myös oivalluttavaa ajatella omaa ajatteluaan: astua itsensä ulkopuolelle havainnoimaan niitä kaavoja, joita omassa fundeerauksessaan noudattaa.

Mielitreeni voi olla vaivalloista, ja joka tapauksessa se vaatii jatkuvaa valppautta. Ei aina ota onnistuakseen.

Vaan juuri siksi meille on suotu Esa Saarinen!

Esa vie meidät levadakävelyille omaan ajatteluumme. Kiivetään, laskeudutaan, kastellaan varpaat, katsellaan maisemia. Hengästytään ja hämmästytään.

Aina hyväksyvästi ihmetellen, yhdessä muiden kanssa.

Osallistuin kymmenen vuotta sitten Esan Pafos-seminaariin. Se oli tajunnan räjäyttävä kokemus kaltaiselleni uomakipitykseen taipuvaiselle ylisuorittajalle.

”Nyt on näin, ja millä kaikilla muilla tavoilla voikaan olla!”

Ilman Pafosta en ehkä koskaan olisi lähtenyt jahtaamaan Ominta Juttuani.

Tämä kaikki tulvi mieleeni eilen Otaniemessä, Aalto-yliopiston isossa salissa, opiskeluajoilta niin tutussa.

Sali oli täynnä. Viisi-, kuusisataa ihmistä, suurin osa opiskelijoita (ovat tosi karvaisia nykyään, nuo opiskelijat, toim.huom.), moni myös aikuisempi, työelämässä tai eläkkeellä jo. Lavalla leopardina Esa Saarinen, älykäs, analyyttinen, looginen intellektuelli. Hauska, lempeä, herkullinen niin ilmaisussaan kuin ilmiasussaan.

Nauroimme ääneen. Liikutuimme. Vaikutuimme. Jäimme pohtimaan.

Ei meikäläisen teekkariaikoina luento päättynyt aplodeihin!

Suosittelen siis tätä Saarisen jokakeväistä luentosarjaa Filosofia ja systeemiajattelu. Keskiviikkoisin kello 15–18 Espoon Otaniemessä, ex-Teknillisen korkeakoulun ex-päärakennuksen Aalto-salissa.

Mene, avaudu, hurmaannu!

(Ei maksa mitään, eikä tartte ilmoittautua, meet vaan, mut mee ajoissa. Ja juu, tässä luennon tallenne YouTubessa, mut se ei oo niinku sama.)

 

2017_01_19_blogi_esa-saarinen-2_pha_img_4248

 

Rehearsals For Flexible Mind

I intentionally train my mind for flexibility.

I do not mean morally – it is vital to have steady core values and aspiration to live by them.

Rather, I mean open attitude, keen interest in whatever could be around the corner, conscious effort to see options and opportunities everywhere, even in small things, like how to fill the dishwasher or which ice cream flavour to choose this time (the new weird one, of course!).

For flexible mind, one has to be alert and continuously train both the brain and the heart.

Reading, watching the oddest of reality tv, changing job, taking a course in hieroglyphs, talking with people one initially wants to keep away from…
These are all part of the training program.

Travelling, or even better, living abroad, is the ultimate exercise . Along with having children, I guess.
”Gee, can it really be done like that?”
”Gee, can they really think like that?”
“Gee, can they really live like that?”

Yes, they can.
Could I? Should I? Would I?

(The pics are from a lecture by Esa Saarinen, a renowned Finnish philosopher and professor, distinguished trainer of systemic thinking and flexible mind.)

 

 

 

Nyt testissä: fokus!

You have The Focus in English below.

Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts vuodelta 2009, esillä Designmuseossa Helsingissä.

 

“Haluuks, Harald, puhuu Pian kaa?”
“E.”

Veljenpoikani ei tahdo vaihtaa kanssani kuulumisia, koska hän lukee nyt akuankkoja.
Huonoa käytöstä. Harmittaa.

Samalla ihailen hänen tinkimätöntä priorisointiaan. Fokus on tärkeimmässä, ja tällä hetkellä se on Aku. Ei siinä voi kesken kaiken ruveta turisemaan puhelimessa. Flow katkeaa! Sitten tulee pikkusisko höösäämään, isi komentamaan, ja hyvä hetki liukuu ulottumattomiin.

On tärkeää pitää fokus, vaikka tädille tulisi siitä paha mieli.

Intouduin kesällä lukemaan taas kaikenlaisia ajanhallinta/getting things done/77 777 habits of highly effective humanoids -tyyppisiä oppaita.

Juu, ei ollut eka kerta.
Juu, jonkin verran voisin kohentaa päivittäisiä toimiani keräyspisteellä ja kaksiminuuttisten hommien hoitamisella kerralla alta pois.

Näpertelyä, silti.

Kaikkein tärkeintä on ensin valita, millaista elämää haluaa elää. Vasta sen jälkeen allokoidaan ne vuorokauden 24 tuntia, viikon päivät, vuoden ajat ja elämän vaiheet näille asioille.

Ihan turha väittää jonkin asian/ihmisen olevan tosi tärkeä, jos siihen/häneen ei käytä aikaa.

Tästä bloggasinkin jo taannoin tässä postauksessa. Taisin osua johonkin, koska teksti lähti leviämään kulovalkeana ja keräsi kaikkien aikojen yleisön.

Palaan nyt samaan asiaan. Olen kai tässä oppilas lopun ikääni.

Minulla on taipumus hajottaa mielenkiintoani turhankin laajalle.
Innostun!
Kaikki on niin kiinnostavaa!
Egyptologia! Pitsinnypläys! Mummonmökin remontointivinkit! Filosofia! Matematiikka, geometria, algebra, todennäköisyyslaskukin! Aikuisbaletti! Puutarhanhoito! Aivot! Koirat! Rautatieomenapuut! Makrokuvaus! Lautapelit! Muutosjohtaminen organisaatiossa! Lean ja agile! Antarktis! Marttojen siivousvinkit! Vauvat! Ikäihmiset! Robotit! Palvelumuotoilu! Journalismi! Totuus! Tehtävä!

Siis kaikki.

On ihan okei olla laajasti kiinnostunut maailmasta ja elämästä.
Jos kuitenkin haluaa saada jotakin aikaiseksi, täytyy fokusoida.

Heinäkuun lopussa päätin keskittyä toimissani ja ajankäytössäni kolmeen sellaiseen asiaan, joilla arvelin olevan eniten merkitystä. Kehitys näillä alueilla muuttaisi elämääni selvästi parempaan suuntaan.

Päätin kolmen kuukauden kokeilusta. Lokakuun loppuun asti fokusoin näihin kolmeen asiaan ja katson mitä tapahtuu.

Palaan tuloksiin myöhemmin.
Nyt jo voin sanoa: fokusoinnissa on voimaa, ja se vaatii tarkkaavaisuutta.

Otan oppia Haraldista.

 

(Kuvassa Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts. Esillä Designmuseossa Helsingissä.)

2016_09_08_blogi_fokus-2_hearts-maria-jauhiainen_tweaked_pha_img_2747

Experiment: Keeping The Focus

The key to all wise time management is to make conscious choices.
What kind of life do I want to live?
Thus, what is important, what needs my attention?
Consequently, how should I spend my time?

Two years ago, I wrote about the same topic. I must have touched something itchy, since this text spread around and became the most read post of my blog ever.

Every now and then it makes sense to reflect on the current priorities.

I have now spotted the three most important things that, when improved, would have the biggest positive impact on my life.

What would happen, if I concentrated on these three things instead of spreading my energy, effort, intellect, and interest evenly on dozens of minor knick-knacks?

I have committed myself to an experiment of three months.
At the end of October you will get a report on the results.

I can already tell you this: there is real power in focus.
And focusing on focusing is pretty hard.

(The picture features brooch Hearts by Maria Jauhiainen. On display at Design Museum in Helsinki.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kade kakkakuskille

Missing the rat wheel in English below.

 2016_07_27_BLOGI_Kade kakkakuskille_kuva_toimisto_PHA

 

Uudet tilanteet elämässä kasvattavat paitsi tietoja ja taitoja, myös itseymmärrystä.

Mielenkiinnolla siis havainnoin, mitä uutta opin minästä tässä yksinyrittäjän alkutaipaleella.
Nimittäin minä onnistuu yllättämään itsenikin aina silloin tällöin, vaikka yhteistä taivalta on kertynyt liki puoli vuosisataa.

Otetaan nyt vaikkapa tämä keissi.

Tässä päivänä muutamana ohitseni kurvasi loka-auto. Siis sellainen pyörillä varustettu säiliö, johon imetään viemäreistä sitä ihtiään. Slurp!

Sydänalassani muljahti. ”Tuollakin on työpaikka.”

Hä?????
Siis mitä ihmettä?
Mistä toi tuli?
Tunnenko yhtäkkiä kaipuuta organisaatioon? Alaiseksi? Muiden määrittämien tehtävien ja aikataulujen pariin?

Mistä nyt oikein on kyse?

Siinähän se sitten selviää, kun päivän, pari päässään kääntää ja vääntää.

Tajuan kaipaavani seuraa ja pöhinää ja kuulumista joukkoon.

Kun elää yksin ja tekee duunia kotitoimistolla, välillä voisi olla mukavaa kohdata ihminen.
Heittää läppää kollegoille, taivastella ”tää on niin tätä”, pallotella jotakin ammatillista haastetta.
Hitsi, sanoa edes huomenta ja moido!

Tuntea olevansa osa isompaa kokonaisuutta, jolla on jokin tarkoitus, tehtävä ja päämäärä. ”Me ritarit taistelemme paremman maailman puolesta.”

Yrittäjä-ystäväni varoitteli tästä eristymisestä, mutten uskonut. Olin vaan että ”onhan tässä oltu vuorotteluvapaillakin ilman mitään vieroitusoireita”.

En tajunnut, että se on aivan eri juttu.

Kunnes huomasin olevani kateellinen kakkakuskille.

 

Missing My Box in Organisation Chart

You live, you learn, they say.

Most intriguing is to learn something about oneself.

Like when you have just started your own company, after two, ten, twenty years of thinking about it, finally making your dream come true.
Excited, happy, looking forward to all it brings along, wearing shades to protect your eyes from the bright future.

And then, out of the blue, you notice yourself looking at other people – cleaners, truck drivers, policewomen, doctors, lawyers, managers – envying them for their work.

Stunned you stop, wondering what on earth is going on inside your head/heart/stomach/soul.
Have you gone completely mad?

You do not really want to go back, do you?

You realise you are being lonely. Living alone, working alone, the whole country being closed for summer holidays, nothing, absolutely nothing happens professionally.

No wonder position in an organisation, defined tasks, automated coffee and office gossip suddenly seem appealing.

Quick! Quick!
Get a doctor!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä sitä nyt yritellään ja tältä se nyt tuntuu

Entrepreneurship in English below.

2016_06_01_Omenami_PHA_IMG_0614

Hanami kuihtui, on omenamin aika.

Olen ollut yrittäjä nyt kuukauden päivät.

Ja tämähän on aivan mahtavaa!
Jopa siinä määrin, että mietin, seuraako tästä jokin rangaistus. Itku pitkästä ilosta tai jotain.

Miten voi olla mahdollista, että teen vain kivoja juttuja kivojen tyyppien kanssa, ja se on okei?
Miten voi olla mahdollista, että teen duunia siten ja silloin kun huvittaa, ja se on okei?

Jos aurinko herättää ennen kuutta, raahustan pyjamassa tietokoneelle ja vedän flow’ssa kolme, neljä, viisikin tuntia. Jotakin aamiaisen tynkää siinä välissä, samoin muutama työpuhelu ynnä koneellinen pyykkiä.

Pyörälenkki, suihku sekä naamavärkin puleeraus ja kuontalon suitsinta.
Lounas stadissa ystävän kanssa.
Juoksevien asioiden justeerausta.

Kelpo tovi paistattelua jäälatten ääressä jollakin Espan terasseista. Samalla perehtyminen alan tuoreeseen, tajuntaa laajentavaan bestselleriin.

Siis niiiiiiin deluxea! Koskaan ei ehdi lukea, kun on muilla töissä, kerrassaan jää vaille ammattikirjallisuuden aivokarkkeja. Vaan ei enää.

Virkistäytyneenä takaisin kotiin ja koneelle, ehkäpä vielä toinen mieletön flow-sessio iltakymmeneen, tai sitten ei, fiiliksen mukaan mennään.

Ei ole turhia palavereja, on vain eteenpäin vieviä kohtaamisia.
Säännöstelen sosiaalisuutta tarkasti, jotta ajattelu – sitähän minä myyn!– ei pääse häiriintymään, vain stimuloitumaan.

Jos pomo komentaisi vääntämään duunia aamukuudesta alkaen tai iltakymmeneen asti, kiristelisin poskilihaksia. Eikä työnantajalle yleensä ole okei, jos tuotannontekijä lähtee sporttaamaan ja leppoisalle lounaalle kesken hikisimmän palaverizumban.

Nyt kaikki tapahtuu luonnostaan. Uusi bossini on kovin joviaali.
Asiakkaillehan muutenkin kaikki käy, kunhan hommat hoituvat sovitusti.

Omat aikataulut!

Vuorotteluvapaalla juuri vapaus järjestää oma aikansa oli Se Juttu!
Vaan että sen voi tällä tavoin laajentaa työelämään…

Pirskules!

 

Entrepreneuring – this is how it now feels

I have had this own little Ltd of mine for a month now.

It is just amazing!

My own rhythm, my own schedules, my own decisions.
My own freedom.

Loving every second!

Oh yeah.

Hän on syntynyt! (Koska nytku.)

The birth of my biz baby in English below.

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 1_PHA_IMG_6962

Olen odottanut pitkään. Kolme, neljä vuotta, ehkä kauemminkin.

Nyt hän on vihdoin syntynyt! Hän sai saman tien jo Y-tunnuksen.
Hän ei kuulu kirkkoon, mutta kylläkin kaupparekisteriin ja pian myös ennakkoperintä- ja arvonlisäverovelvollisten rekisteriin.

No mitä ihmettä?

Onpa mimmi nopea käänteissään!

Vastahan irtisanoutui, pyrähti Lontooseen, palasi tyytyväisenä joskin matti kukkarossa, sai pyytämättä ja iloisena yllätyksenä vakituisen työpaikan ja nyt, kolmen kuukauden jälkeen, onkin ottanut ja lähtenyt ja perustanut oman puljun!?

Jotakin logiikkaa, muikkeli!

Olen miettinyt oman yrityksen perustamista vuosien ajan ihan joka päivä. Vähän 2016_05_06_BLOGI_Hellen liitupiirros_PHA_IMG_6970samaan tapaan kuin rakastuneena: tovin voi keskittyä muuhun, sitten taas mieli karkaa puhaltelemaan unelmanhöytyviä.

Viime aikoina olen tihentyvään tahtiin yllättänyt itseni tuunaamasta liikeideoita, ynnäämästä laskelmia, haarukoimasta hinnoittelua, punnitsemasta verkostojeni tiheyttä, jututtamasta yrittäjän tielle lähteneitä tuttuja ja tuntemattomia, generoimasta fantsuja nimiehdareita.

Odottamasta täydellistä tähtien asentoa.

Vaan eihän sellaista tule!

Kropan takuu meni umpeen nelikymppisenä, kuten kaikki tuon virstanpylvään ohittaneet hyvin tietävät.
Äitini menehtyi 57-vuotiaana, isäni 64-vuotiaana.
Muutakin sukua ja tuttavapiiriä viikatemies rapsuttelee. Välillä tulee huteja, toisinaan täysosumia.

Princekin heitti korkkarit hittoon, nuori mies! Höh.

En voi odottaa!

Ei ole mitään sitkua. On vain nytku.

Siksi päätin − siis nimenomaan päätin − uskaltaa lähteä jahtaamaan omempaa juttuani. Riitti muistaa tämä postaukseni puolentoista vuoden takaa.

Itsestään selvää, sitten lopulta.

(Piirrokset Hellen ja Haraldin.)

 

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 2_PHA_IMG_6965

My biz baby is born! 

I have been thinking of starting my own business for years and years and years.

Waiting for the right moment. 

It never comes, of course.

It is a matter of decision: THIS is The Moment. 

I re-read this blog post of mine, from 17 months back.
Everything is crystal clear, now that I think of it.
So I quit my new job after three months and filled in the registration form. 

Looking forward to the unlimited future with my newly born limited company! 

(Drawings by Helle and Harald.)

 

Pelastusrengas vyötärölle

Survival assets in English below.

2016_02_22_Heijastinvyo_PHA

 

Alan pikku hiljaa taas viritellä värkkäysprojekteja.

Ompelukone on toki ollut esillä jo kolme viikkoa. Kaivoin sen naftaliinista heti Lontoosta palattuani. En vain ole löytänyt sopivaa rakoa muuhun kuin muutamaan mitättömään korjausompelusessioon.

Siis missä on hupi korjausompelussa? En tykkää yhtään.
Keksin ja kasaan mieluummin jotakin uutta – siinä se luomisen riemu on!

Eilen pykäsin talven pimeyteen kauan hautomani pelastimen.

Lokakuusta huhtikuuhun kuljen kaulasta varpaisiin mustissa: musta pitkä untuvatakki, mustat housut, mustat kengät, mustat hansikkaat.
Päähine ja kaulahuivi ovat harmaat ja käsveskassa ehkä jokin väri, jos oikein rajuksi heittäydyn.

Ei siinä yksi hentoinen heijastin paljon auta.
Surku käy autoilijoita.

Tarvitaan järeämmät  konstit.

Siispä:

  • Nappitalosta kuusi senttiä leveää kuminauhaa ja solki (oi, muistatko vielä patellavyöt!?)
  • Hobby Pointista heijastinkangasta.

Untsari ylle, mitataan vyötäröllä tarvittava kuminauhan pituus plus vähän päälle kiinnityksiä varten.
Heijastinkangas ei veny, joten sitä leikataan sitten sellaiset 20 cm enemmän, leveys tuplana kuminauhan verran sekä saumanvarat.
Kankaasta ommellaan pussi, käännetään, ujutetaan kuminauha sisälle, ommellaan päät kiinni, kiinnitetään solkeen.

Funktionaalinen 3D-hengenpelastusrengas on valmis öisiin urotöihin!

 

Life-saver Around My Waist

Oh, I have SOOOOOO been longing for handicraft projects!
Just had to deal without when in London. Far too long…

Now back home I have had trouble finding a good hour or two to start projects.
Any needlework endeavour requires some un-programmed spare time, which I simply have not had, with a new job, rehabilitated yoga sessions and all the friends to meet again.

This weekend I managed to organise a free-floating moment and used it to make a reflecting belt for my all-black winter outfit.

Increasing my chances to survive in the darkness of today’s world.

Huomenna Suomi

Bye bye London in English below.

2016_01_31_Shaken_view Waterloo Bridge_PHA_IMG_5925

Lontoon-seikkailuni on tällä erää päättynyt. Lennän huomenna maanantaina Suomeen.

Ylihuomenna aloitan mainion duunin, joka tupsahti eteeni liki pyytämättä ja aivan yllättäen.

Olen iloinen ja kiitollinen, että

  • kohtalo soi minulle näin hienon kokemuksen, tosin taisi omilla ponnisteluilla olla siinä myös jokin rooli
  • saan oman arkeni, oman kotini, astiani ja ompelukoneeni takaisin
  • työkuvio lutviutui kuin itsestään jo ennen kuin ehdin toden teolla ruveta ahdistumaan toimeentulosta
  • näen pian Suomi-ihmisiäni fyysisesti, en vain virtuaalisesti.

Lontoo-postaukset eivät kuitenkaan pääty tähän – ne vain siirtyvät imperfektiin.

 

Home, Sweet And Sour

I am flying back home tomorrow.
My adventure in London has come to an end for the time being.

I am glad to get my ordinary life back.
I am also sad, upset and restless.

Missing my London, my love already!
And my London people.

WAAAAAAAAHHHHH!

Nostokurjista ja muuttolinnuista

Loving the courage of Londoners in English below.

2016_01_31_Nosturit_Thamesin rannalla_PHA_IMG_5314

Kun kohotat katseesi Lontoossa, näet aina lentokoneen ja nosturin.

Näet monta nosturia.

Eräänäkin sunnuntaina pysähdyin keskelle Blackfriars Bridgeä. Silmäilin ensin pitkin Thamesia itään, sitten länteen. Tuolla 180 asteen matkalla laskin 40 nostokurkea kuikuilemassa korkeuksiin.

Täällä tapahtuu.

2016_01_31_Nosturit Lambethissa_PHA_IMG_1557Rakenteilla näyttää olevan sekä toimistoja että luksusasuntoja. Lukaalit menevät raharikkaille arabeille, kiinalaisille, venäläisille.

Kroisosten lisäksi muutakin tulijaa pukkaa siinä määrin, että paitsi pytingit, myös asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin. Lontoolaisia ja sellaiseksi halajavia tämä syystäkin harmittaa.

Asuntojen hintakehitys on jo ajanut normi-ihmiset bunkkaamaan tunnin tai parin päähän työpaikaltaan.

Päivittäin pendelöidään ensin lähijunalla, sitten metrolla. Vaunuissa tyypit seisovat kuin sillit suolassa. Hikistä, pöpöistä, yllätyksille altista ja laskee elämän laatua merkittävästi.

Kukaan ei oikeastaan asu yksin. Kustannuksia jakamassa täytyy olla perhe tai liuta kämppiksiä. ”Flat share” tuttujen tai tuntemattomien kanssa on ennemminkin välttämätön paha kuin varta vasten valittu liberaali elämäntapa.

Jos asut Helsingissä, ynnäilepä tovi asumisesi kustannuksia. Pohdi kotisi varustelua, kuntoa, sijaintia ja etäisyyttä työpaikkaasi, palveluihin ja ydinkeskustaan. Mieti, mitä maksoit kämpästä ja paljonko sinulla on lainaa tai minkä verran varaat varoja vuokraan kuukausittain.

Kerro tämä luku kolmella, tai vähintään 2,5:llä. Sen verran pulittaisit vastaavasta asumisesta Lontoossa.

Ja ei, palkkapussisi ei olisi vastaavasti samalla mitalla muhkeampi.

Helsinki, tuo edullisen metropoliasumisen onnela.

2016_01_31_Blackfriars Bridge nosturit_PHA_IMG_1900


Ah, They Are So Brave, Those Londoners

Whenever you gaze the horizon in London, you see dozens and dozens of cranes.

They are building either offices or luxury apartments for high-net-worth individuals, most probably Arabs, Chinese, and Russians.

The Londoners are not happy about this.

These foreigners occupy their London homes just for some weeks every now and then. Most of the time the flats lie empty.

So sad! You do not get vibrant, lively and joyful neighbourhoods with empty blocks of houses.2016_01_31_Nakyma_Gherkinista_nosturit_PHA_IMG_2372

These wealthy cosmopolitans as well as the constant flow of ordinary persons coming to work in London raise the housing prices. Normal people just cannot afford them and have to move to the outskirts of the city.

Several hours’ commute is a daily curse in a Londoner’s life. Very unpleasant, very hazardous, makes you very unhappy.

Not to mention sharing flats with people you do not even know.
Nobody really lives alone.

Inhabitants of Helsinki keep complaining about the high cost of living. Well, to have the same standard in London, each of us should triple the price we pay for our homes in the Finnish capital.

I just do not know how they do it, those brave Londoners.