Jumping outside my comfort zone in English below.

Joskus haluaisin olla taas lapsi.

Viehättää se huoleton, seurauksia pelkäämätön, riemukas heittäytyminen asioihin.

Viimeksi tätä kaihoilin, kun katselin kekruja hyppelemässä Helsingin Uimastadionilla.
Ponnarilta boing boing, rohkelikot kolmesta, viidestä, seitsemästä ja kymmenestä metristä.

Silloin tällöin joku taidokkaampi asianharrastaja leiskautti multikiepauksen kaikkien akseleittensa ympäri.
Pääasiassa mukulat kuitenkin vetivät veteen omemmilla tyyleillä, tikkusuorina tai ketarat harottaen joka suuntaan tai silkkaa päistikkaa, mahapläiskää, PLÄTS!

Kävi kateeksi.
SIIS MÄ KANS HALUUN TOLLASTA HAUSKAA!

Ratkaisin asian itselleni tyypillisellä tavalla: ilmoittauduin uimahyppykurssille.

Siis mikä siinä on, etten vaan mennyt saman tien koikkelehtimaan kaltaisteni joukkoon, parikymmentä askelta hyppyaltaalle ja se olis ollu siinä?
Vaan ehei. Ensin täytyy ”ymmärtää, mistä on kyse”. On ”opeteltava perustekniikat”. Kyllähän on paljon kiinnostavampaa, kun ”osaa”.

Right. Tyypillistä. Ei voi viedä roskiakaan ilman opinnäytetyötä.

Siispä kurssille. 150 euroa. Kahdeksan kertaa elokuussa.

Tavoitteenani olisi rupeaman lopuksi osata (lue: uskaltaa) hypätä pää edellä edes jostakin (lue: ponnahduslaudalta metristä).

Ensimmäisellä harjoituskerralla meitä oli kolme aikuista aloittelijaa. Valmentajamme oli parikymppinen, kisauran jo taakseen jättänyt mimmi.

Treeneissä oli kaksi osaa: ensin kuivaharjoittelua sisäurheilukamppeissa. Sitten veteen.

Tähän kohtaan toim. huom.: kakruna kiepuin aina ja kaikkialla.
Kapusin orankina köysiä jumppasalin kattoon, riekuin pää alaspäin tangoista, kiipesin puihin, tungin tunneleihin, kiihdytin karusellia, kävin jopa vuoden telinevoimistelukerhossa.

Pikakelausta nelisen vuosikymmentä eteenpäin.

Kuperkeikka. Yksi vielä menee, mutta että kuusi putkeen…
Sama setti taaksepäin.

Korvani ei käsitä asennon muutosta. Huimaa, enkä pysty kohdistamaan katsettani. Moniteholasit jäivät maton alkupäähän. Konttaan noutamaan…

… päästäkseni rotatoimaan kärrynpyöriä. Sillä paremmalla ja sillä toisella jalalla.

Seuraavaksi käsilläseisontaa seinää vasten.
Ja hei! Siis vatsapuoli seinää vasten.

Olen mukavuusalueeni ulko-orbitaalilla.

Olen muurahaiskarhu-efelantti-ronsu-köntys.

Olen nöyryytyksen tuolla puolen.

Kolme varttia akrobatiaa valmisteli meidät varsinaiseen hyppyharjoitteluun.
Joka menee seuraavasti.

Seistään metrin korkeudella olevan laudan päässä. Nostetaan kädet ylös. Ponnahdetaan jalat edellä veteen.

That’s it!

No tuohan ei ole mikään ongelma!
Hop vaan!

Nousen pintaan.

”Muuuuuuuuten se oli oikein hyvä, mutta työnsit lantiota eteenpäin/et painanut lautaa alaspäin/et koukistanut polvia tarpeeksi/häntää enemmän pyllyn alle/häntää vähemmän pyllyn alle/ponnistit liian vähän/ponnistit väärään aikaan…”

Kävin kaksissa treeneissä.

Ymmärsin harrastavani mieluummin asioita, joista saan edes joitakin onnistumisen kokemuksia.

Jos olisin lapsi, äitini pakottaisi käymään kaikki kahdeksan kertaa, koska niistä on maksettu.

Onneksi olen aikuinen.

 

Diving Far Beyond My Comfort Zone

Watching kids at the outdoors swimming pool in Helsinki gave me this idea of attending a course in diving.
You know, this.

Attended two training sessions.

Turns out that stepping to water from a meter-high springboard, feet first, is not really my forte.

I will leave the controlled movements to adults and join the kids jumping head/shoulder/butt/belly first.

Wanna come along?