Kade kakkakuskille

Missing the rat wheel in English below.

 2016_07_27_BLOGI_Kade kakkakuskille_kuva_toimisto_PHA

 

Uudet tilanteet elämässä kasvattavat paitsi tietoja ja taitoja, myös itseymmärrystä.

Mielenkiinnolla siis havainnoin, mitä uutta opin minästä tässä yksinyrittäjän alkutaipaleella.
Nimittäin minä onnistuu yllättämään itsenikin aina silloin tällöin, vaikka yhteistä taivalta on kertynyt liki puoli vuosisataa.

Otetaan nyt vaikkapa tämä keissi.

Tässä päivänä muutamana ohitseni kurvasi loka-auto. Siis sellainen pyörillä varustettu säiliö, johon imetään viemäreistä sitä ihtiään. Slurp!

Sydänalassani muljahti. ”Tuollakin on työpaikka.”

Hä?????
Siis mitä ihmettä?
Mistä toi tuli?
Tunnenko yhtäkkiä kaipuuta organisaatioon? Alaiseksi? Muiden määrittämien tehtävien ja aikataulujen pariin?

Mistä nyt oikein on kyse?

Siinähän se sitten selviää, kun päivän, pari päässään kääntää ja vääntää.

Tajuan kaipaavani seuraa ja pöhinää ja kuulumista joukkoon.

Kun elää yksin ja tekee duunia kotitoimistolla, välillä voisi olla mukavaa kohdata ihminen.
Heittää läppää kollegoille, taivastella ”tää on niin tätä”, pallotella jotakin ammatillista haastetta.
Hitsi, sanoa edes huomenta ja moido!

Tuntea olevansa osa isompaa kokonaisuutta, jolla on jokin tarkoitus, tehtävä ja päämäärä. ”Me ritarit taistelemme paremman maailman puolesta.”

Yrittäjä-ystäväni varoitteli tästä eristymisestä, mutten uskonut. Olin vaan että ”onhan tässä oltu vuorotteluvapaillakin ilman mitään vieroitusoireita”.

En tajunnut, että se on aivan eri juttu.

Kunnes huomasin olevani kateellinen kakkakuskille.

 

Missing My Box in Organisation Chart

You live, you learn, they say.

Most intriguing is to learn something about oneself.

Like when you have just started your own company, after two, ten, twenty years of thinking about it, finally making your dream come true.
Excited, happy, looking forward to all it brings along, wearing shades to protect your eyes from the bright future.

And then, out of the blue, you notice yourself looking at other people – cleaners, truck drivers, policewomen, doctors, lawyers, managers – envying them for their work.

Stunned you stop, wondering what on earth is going on inside your head/heart/stomach/soul.
Have you gone completely mad?

You do not really want to go back, do you?

You realise you are being lonely. Living alone, working alone, the whole country being closed for summer holidays, nothing, absolutely nothing happens professionally.

No wonder position in an organisation, defined tasks, automated coffee and office gossip suddenly seem appealing.

Quick! Quick!
Get a doctor!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä sitä nyt yritellään ja tältä se nyt tuntuu

Entrepreneurship in English below.

2016_06_01_Omenami_PHA_IMG_0614

Hanami kuihtui, on omenamin aika.

Olen ollut yrittäjä nyt kuukauden päivät.

Ja tämähän on aivan mahtavaa!
Jopa siinä määrin, että mietin, seuraako tästä jokin rangaistus. Itku pitkästä ilosta tai jotain.

Miten voi olla mahdollista, että teen vain kivoja juttuja kivojen tyyppien kanssa, ja se on okei?
Miten voi olla mahdollista, että teen duunia siten ja silloin kun huvittaa, ja se on okei?

Jos aurinko herättää ennen kuutta, raahustan pyjamassa tietokoneelle ja vedän flow’ssa kolme, neljä, viisikin tuntia. Jotakin aamiaisen tynkää siinä välissä, samoin muutama työpuhelu ynnä koneellinen pyykkiä.

Pyörälenkki, suihku sekä naamavärkin puleeraus ja kuontalon suitsinta.
Lounas stadissa ystävän kanssa.
Juoksevien asioiden justeerausta.

Kelpo tovi paistattelua jäälatten ääressä jollakin Espan terasseista. Samalla perehtyminen alan tuoreeseen, tajuntaa laajentavaan bestselleriin.

Siis niiiiiiin deluxea! Koskaan ei ehdi lukea, kun on muilla töissä, kerrassaan jää vaille ammattikirjallisuuden aivokarkkeja. Vaan ei enää.

Virkistäytyneenä takaisin kotiin ja koneelle, ehkäpä vielä toinen mieletön flow-sessio iltakymmeneen, tai sitten ei, fiiliksen mukaan mennään.

Ei ole turhia palavereja, on vain eteenpäin vieviä kohtaamisia.
Säännöstelen sosiaalisuutta tarkasti, jotta ajattelu – sitähän minä myyn!– ei pääse häiriintymään, vain stimuloitumaan.

Jos pomo komentaisi vääntämään duunia aamukuudesta alkaen tai iltakymmeneen asti, kiristelisin poskilihaksia. Eikä työnantajalle yleensä ole okei, jos tuotannontekijä lähtee sporttaamaan ja leppoisalle lounaalle kesken hikisimmän palaverizumban.

Nyt kaikki tapahtuu luonnostaan. Uusi bossini on kovin joviaali.
Asiakkaillehan muutenkin kaikki käy, kunhan hommat hoituvat sovitusti.

Omat aikataulut!

Vuorotteluvapaalla juuri vapaus järjestää oma aikansa oli Se Juttu!
Vaan että sen voi tällä tavoin laajentaa työelämään…

Pirskules!

 

Entrepreneuring – this is how it now feels

I have had this own little Ltd of mine for a month now.

It is just amazing!

My own rhythm, my own schedules, my own decisions.
My own freedom.

Loving every second!

Oh yeah.

Hän on syntynyt! (Koska nytku.)

The birth of my biz baby in English below.

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 1_PHA_IMG_6962

Olen odottanut pitkään. Kolme, neljä vuotta, ehkä kauemminkin.

Nyt hän on vihdoin syntynyt! Hän sai saman tien jo Y-tunnuksen.
Hän ei kuulu kirkkoon, mutta kylläkin kaupparekisteriin ja pian myös ennakkoperintä- ja arvonlisäverovelvollisten rekisteriin.

No mitä ihmettä?

Onpa mimmi nopea käänteissään!

Vastahan irtisanoutui, pyrähti Lontooseen, palasi tyytyväisenä joskin matti kukkarossa, sai pyytämättä ja iloisena yllätyksenä vakituisen työpaikan ja nyt, kolmen kuukauden jälkeen, onkin ottanut ja lähtenyt ja perustanut oman puljun!?

Jotakin logiikkaa, muikkeli!

Olen miettinyt oman yrityksen perustamista vuosien ajan ihan joka päivä. Vähän 2016_05_06_BLOGI_Hellen liitupiirros_PHA_IMG_6970samaan tapaan kuin rakastuneena: tovin voi keskittyä muuhun, sitten taas mieli karkaa puhaltelemaan unelmanhöytyviä.

Viime aikoina olen tihentyvään tahtiin yllättänyt itseni tuunaamasta liikeideoita, ynnäämästä laskelmia, haarukoimasta hinnoittelua, punnitsemasta verkostojeni tiheyttä, jututtamasta yrittäjän tielle lähteneitä tuttuja ja tuntemattomia, generoimasta fantsuja nimiehdareita.

Odottamasta täydellistä tähtien asentoa.

Vaan eihän sellaista tule!

Kropan takuu meni umpeen nelikymppisenä, kuten kaikki tuon virstanpylvään ohittaneet hyvin tietävät.
Äitini menehtyi 57-vuotiaana, isäni 64-vuotiaana.
Muutakin sukua ja tuttavapiiriä viikatemies rapsuttelee. Välillä tulee huteja, toisinaan täysosumia.

Princekin heitti korkkarit hittoon, nuori mies! Höh.

En voi odottaa!

Ei ole mitään sitkua. On vain nytku.

Siksi päätin − siis nimenomaan päätin − uskaltaa lähteä jahtaamaan omempaa juttuani. Riitti muistaa tämä postaukseni puolentoista vuoden takaa.

Itsestään selvää, sitten lopulta.

(Piirrokset Hellen ja Haraldin.)

 

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 2_PHA_IMG_6965

My biz baby is born! 

I have been thinking of starting my own business for years and years and years.

Waiting for the right moment. 

It never comes, of course.

It is a matter of decision: THIS is The Moment. 

I re-read this blog post of mine, from 17 months back.
Everything is crystal clear, now that I think of it.
So I quit my new job after three months and filled in the registration form. 

Looking forward to the unlimited future with my newly born limited company! 

(Drawings by Helle and Harald.)

 

Miksi en jäänyt Lontooseen?

Why did I not stay in London? In English below.

2016_04_16_View2 from London Eye_PHA_IMG_5981

Antti Holma muuttaa Lontooseen, kertoo Hesari. Olen pikkuisen kateellinen.

Ihmiset ovat kyselleet, miksi en jäänyt metropoliin.
”Se ei sitten toiminut, se Lontoo?”

Kyllä se toimi, justiinsa niin kuin pitikin!

Valitsin lähtemisen, koska toinen vaihtoehto oli niin sanottu mukava elämä.
Tuttu duuni, tuttu tapa asua, tutut ihmiset, tutut maisemat, tuttu kieli, tuttu liikenne, tuttu valuutta, tuttua kaikki tyynni.

Olin vaarassa sammaloitua.
Sammaloitumista seuraa katkeroituminen. (Tsekkaa taannoinen stoorini täältä.)

Lontoossa minua odottivat uusi duuni, uusi tapa asua, uudet ihmiset, uudet maisemat, uusi kieli, uusi liikenne, uusi valuutta, uusi kaikki.
Se oli hyvä. Inspiroivaa! Uuvuttavaa! Huimaa! Tajuntaa laajentavaa!

Mutta.2016_04_16_Building site_PHA_IMG_6357

Lontoo on tosi, tosi kallis.
En keksi, miten taloudellisen yhtälön voisi siellä saada toimimaan.

Erityinen kipukohta on asuminen. Postasin aiheesta täällä, Yle kirjoitti samasta tänään.

Itse maksoin 1400 euroa kuukaudessa pienestä huoneesta ja kylppäristä kivassa asunnossa mukavalla alueella kävelymatkan päässä keskustasta, kämppiksinä isäntien lisäksi vaihtuvaa porukkaa, kaikki hyviä tyyppejä toki, silti omat säätönsä tässä turhankin sosiaalisessa järjestelyssä.

Helsingin-asunnosta saamani vuokra kompensoi hieman. Siitä huolimatta jäljelle jäi sievoinen summa pulitettavaa, liikaa, sillä minulla ei ollut pennin hyrrää tuloja. Syömiset sun muut elämisen kulut vielä päälle.

Kyllä siinä pankkitili tehokkaasti hupenee ilman sen kummempaa antautumista Oxford Streetin transaktionaaliselle hedonismille.

Saadakseni likimainkaan saman elintason – tai oikeammin elämäntyylin – kuin täällä kotona, minun olisi pitänyt tienata rapiat 10 000 euroa kuukaudessa.

Koulutuksellani ja kokemuksellani olisin kyllä voinut saada jobin, jossa kompensaatio on tuota luokkaa.
En kuitenkaan olisi voinut menestyä niin paineisessa hommassa.

Toimisto on toimisto on toimisto, excel on excel on excel kaikkialla.
Minulla ei riitä niin paljon poweria, että hommassa olisi jokin pointti.

En valitse (enää) elämää, jossa paiskin duunia 60–80 tuntia viikossa. Kokeiltu on, ei kannata.

Lopen uupunut ihminen ei nauti, edes Lontoosta.

 

2016_04_16_Kulissit pystyssa_PHA_IMG_3271

Why Didn’t I Stay In London?

I have noticed myself missing London lately.
Some friends have wondered why I did not stay.

Simple.
I am not wealthy enough.

Here in Helsinki, I live alone in a lovely 50 m² flat, in a nice area, 20 minutes’ walk from the very centre of the capital.

In London, I should earn well over 10 000 euros per month to have the same standard of living.

Not impossible to get such a job.
Definitely impossible to keep such a job.

I would be miserable working 60–80 hours a week.
(Been there, done that, quit it.)

Living in Helsinki, loving London is the way to do it.

2016_04_16_Thames from London Eye_PHA_IMG_5988

 

 

Huomenna Suomi

Bye bye London in English below.

2016_01_31_Shaken_view Waterloo Bridge_PHA_IMG_5925

Lontoon-seikkailuni on tällä erää päättynyt. Lennän huomenna maanantaina Suomeen.

Ylihuomenna aloitan mainion duunin, joka tupsahti eteeni liki pyytämättä ja aivan yllättäen.

Olen iloinen ja kiitollinen, että

  • kohtalo soi minulle näin hienon kokemuksen, tosin taisi omilla ponnisteluilla olla siinä myös jokin rooli
  • saan oman arkeni, oman kotini, astiani ja ompelukoneeni takaisin
  • työkuvio lutviutui kuin itsestään jo ennen kuin ehdin toden teolla ruveta ahdistumaan toimeentulosta
  • näen pian Suomi-ihmisiäni fyysisesti, en vain virtuaalisesti.

Lontoo-postaukset eivät kuitenkaan pääty tähän – ne vain siirtyvät imperfektiin.

 

Home, Sweet And Sour

I am flying back home tomorrow.
My adventure in London has come to an end for the time being.

I am glad to get my ordinary life back.
I am also sad, upset and restless.

Missing my London, my love already!
And my London people.

WAAAAAAAAHHHHH!

Lounaani, ympäristörikos

More about my criminal lunch in English below.

Olen koukussa tähän kirpeään korealaiseen hapankaaliin, kimchiin.

Olen koukussa tähän kirpeään korealaiseen hapankaaliin, kimchiin.

Lontoo on täynnä mahtavia, kiinnostavia, pikkuruisia tai tilavia, trendikkäitä tai perinteisiä, tyylikkäitä tai rokahtavia, edullisia ja tyyriitä ravintoloita.
Keittiöt edustavat makuja kaikista maailman kolkista.

Tekeekö mieli libanonilaista arkimurkinaa? Löytyy.
Olisiko japanilais-korealaista fuusiosushia? Kyllä.
Maistuisiko etiopialainen kahvi ja turkkilainen baklava? No problem.
Italialainen pizza-pasta-panino? Ma certo!
Vai hingutko sittenkin vasenkätisten kaljujen munkkien täydenkuun aikaan paahtamaa syntymättömän karitsan kylkeä? Eiköhän onnistu sekin.

Tonnikalasalaatti ja aasialaiskökkäreitä Itsusta.

Tonnikalasalaatti ja aasialaiskökkäreitä Itsusta.

 

Kun ympäristö tarjoaisi kaikkea, täkäläinen lounaskulttuuri vaikuttaa mahdollisuuksien tuhlaamiselta.

Kollegoiden kanssa ei lähdetä toimistosta yhdessä syömään. Kukaan ei tunnu kaipaavan pientä breikkiä päätetyöskentelyyn, ei hetken tyhjänpäiväistä turinaa työkavereiden kanssa, sitä höpsöttelyä, joka samalla rakentaa me-fiilistä.

Sen sijaan kukin − nälän äityessä tai kun hommaan tulee sopiva rako − pujahtaa vuorollaan ulos ja poimii jotakin viereisestä Tescosta (lue: Alepa) tai lähikortteleiden take away -tiskeiltä.

”Ateria” ”nautitaan” työpöydän ääressä, näppiksen päällä.

Aivan toimistomme nurkilla on muun muassa seuraavat kulinaariset noutokeitaat:

  • Pret eli Pret A Manger, kahvilaketju, joka kehuu tarjoavansa ”luonnollista ruokaa”
  • Leon, ravintolaketju, joka kehuu tarjoavansa ”luonnollista pikaruokaa”
  • Itsu, pikaruokaketju, joka kehuu tarjoavansa terveellistä aasialaista ruokaa
  • Kimchee, korealaista ruokaa mukaan
  • Wasabi, japanilaista sushia ja bentoja mukaan

Hyvää tässä on se, että take awaynä on tarjolla muutakin kuin hampurilaisia. Mukaan voi siis poimia ravitsemuksellisesti monipuolista ruokaa.

Kääntöpuolena on aivan kä-sit-tä-mä-tön roskan määrä: laatikko ruoalle, rasia ja kansi salaatille, muoviset aterimet, lautasliinoja, muovikassi, vesipullo, kuitti.

Jokainen lounaani on rikos ympäristöä, maapalloa ja kaikkia sen eläviä olentoja kohtaan.

Ja kuinka surullista onkaan aterioida pahvilootasta ruokaa muovihaarukalla meilejä samalla katsastaen.

Ei sellainen ole hyväksi ihmiselle.

Pariisissa tällainen selänkääntö elämän todellisille nautinnoille ei tulisi kuuloonkaan!

 

My Lunch, Crime Against Life

You can find any imaginable kitchen of the world here in London.
How odd it is, then, to realise, that the pleasures of table do not really extend to the workday lunches . 

It is just a quick take away, consumed in a haste by the computer keyboard.
And with every meal we add to the waste burden with many layers of cardboard and plastic. 

My lunch is a crime against the Globe and the pleasures of life.

How sad.

The French would never approve.

Kassilohta boksissa.

Kassilohta boksissa.

Väläys Lontoosta, numero 1

Flash from London in English below.

2015_10_28_Gherkin_PHA_IMG_2350

Toinen blogini lukijoista on toivonut tiheämpää postaustahtia. Ei kuulemma tarvitsisi olla niin pitkiä ja viimeisteltyjäkään julkaisuja, kunhan vaan olisi jotakin, kun keskellä työpäivää tekee mieli kuikuilla maailmaa oman deskin ulkopuolella.

Aloitan siis tällaiset pikapostaukset. Ei mitään monen tunnin säätöä vaan jonkinlainen hetken lapsi. Ikään kuin Instagram, mutta blogissa.

Voivat kyllä olla muutaman tovin takaa. Ei siis varsinaisesti viimeisimpiä uutisia, vaan ennemminkin tunnelmia, vaikutelmia ja oivalluksia.

Tässä ensimmäiseksi muutama kuva Gherkinistä, cocktail-kurkusta, kuten tätä Lontoon profiilissa hyvin erottuvaa fallosta häveliäästi kutsutaan.

Työasiat veivät minut liki huipulle, 38. kerrokseen.
Ei huono, harkkarilta.

Flash from London, #1

The other of my blog followers has wished for more frequent posts, so that she could get inspired in the middle of her workdays.

A blog post usually takes me about three hours or more. I just cannot do it that often, with a life to live, work and stuff.

To satisfy the demand, I decided to start these flashes. It is like Instagram, but on my blog.
The posts are easy and light to produce, just a snack to consume.

Not always the latest news, but rather moods, ambiances, maybe an odd epiphany every now and then.

So here you go with a taste of Gherkin, one of the most distinctive buildings scraping the London skyline.

My work took me to the 38th floor.

Ha! On the top!
And I am just an intern…

Luovan luokan toimistoelämää Lontoossa

Summary in English below.

Arki on arkea, ja niin Lontoossa kuin Helsingissä vietän arkeni toimistossa.

Kun kaikki muuttuu kerralla, aistit herkistyvät. Muutaman tovin ajan sitä huomaa asioita.
Pian, aivan kohta, uusi ja yllättävä onkin normia perussettiä, eikä sitä pane enää merkille.

Jottei pääse unohtumaan, kirjaan seuraavassa yksityisiä, yksittäisiä ja yleisiä ensihavaintojani lontoolaisen luovan luokan konttorielämästä.

Somerset House.

Somerset House.

Bränditoimistomme sijaitsee Somerset Housessa, vaikuttavassa ex-palatsissa vuodelta 1780. Paikalla oli toki Tudorin aikainen luksuspytinki jo vuonna 1551. Kuvaan sopii myös, että talon ”uusi siipi”, New Wing, on 160 vuotta vanha.

Rakennus on nyt pyhitetty kulttuurille, ja käytävien varrella majailee useita pieniä luovia toimistoja: kuvittajia, ajatushautomoita, firma joka tekee filmien castingeja…

Meillä on noin 25 neliön huone, jossa on kymmenen työpistettä. Kerralla paikalla on yleensä sellaiset seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ihmistä. Tunnelma on tiiviihkö.

Yhtaikaa saattaa olla meneillään yksi sisäinen keskustelu toimistossa, yksi puhelinneuvottelu painotalon kanssa sekä yksi skype-yhteys asiakkaaseen sinne jonnekin. Taustalle sopivat pehmeä hissi/hittimusa tai 80-luvun brittihitit.

Kun yksi aivastaa, muut poikkeuksetta kiekaisevat ”Bless you!” Oikeampi saattaisi olla “Save us!”

Toimistoissa on hiiriä. Toistan. Toimistoissa on hiiriä.
Yhtään en ole vielä nähnyt, mutta hiirenloukkuja möllöttää muutaman metrin välein ja kollegat raportoivat vilistävistä vieraista.

Äitisi ei ole töissä täälläkään. Myös näissä toimistokeittiöissä muistutetaan yhteisistä säännöistä: kunnioita muita ja siivoa itse jälkesi.

Päivät ovat pitkiä. Kun saavun mestoille 9:30 – aika jolloin minun on toivottu aloittavan – olen (toiseksi) viimeinen saapuja. Kun poistun 18:30 olen ensimmäisiä lähtijöitä.
Eräänäkin perjantai-iltana heitin palttoota niskaan siinä seitsemän aikaan. Minua ennen oli lähtenyt kaksi, jälkeeni jäi vielä kuusi uurastajaa. Ja ei, tyypit eivät vaan hengaa siellä, vaan paiskivat ihan oikeasti duunia.

Ihmiset eivät vaikuta syövän lounasta lainkaan tai hotkaisevat vain jonkin snackin työpöydän ääressä. Tätä minun on todella vaikea ymmärtää.  Taidan kirjoitan ruokakulttuurista ihan oman postauksen myöhemmin.

Kävelen töihin ja oh boy, se on siunaus, jonka merkityksen voi ymmärtää vain aamun ruuhkametrossa kröhinää, likistyksiä ja tahmaisia kahvoja väistellyt kanssalontoolainen.

Nyt kuuden viikon jälkeen huomaan, etten enää ole turisti. Olen… kuin kotonani.

Kolmen kuukauden harjoitteluni alkaa olla puolivälissä.
Kannattiko?
Ha! Vielä kysyt!

 

Creative Class Office Life in London

The first half of my three-month internship is behind.
It is time to recap some impressions of the creative class office life in London.

Our brand agency is in Somerset House, a former palace dating from 1780.

Today, the building hosts cultural events and exhibitions, and several creative agencies reside inside its thick walls.

Our office room is some 25 square meters, with ten workplaces.
We are usually seven to nine people present. Tight.

There are mice in the house. Have not seen any yet, though.

People work a lot, easily 10−12 hours per day.
Also, they do not seem to have any proper lunch break.
I wonder, if my colleagues are actually…
robots?

Maybe not, since occasionally they sneeze.
When that happens, the whole room declaims ’bless you’.

So was it worth quitting the steady paycheck?
Was it worth starting an internship at the age of 46?
Is the learning curve steep enough?
Is  the adventure worth all the effort and risk?

ABSOLUTELY!

 

Toimistomme ikkuna antaa Somerset Housen avaralle sisäpihalle.

Toimistomme ikkuna antaa Somerset Housen avaralle sisäpihalle.

 

 

 

Menestymättömyyden hinta: 0 e

Resolving money and success in English below.

2015_01_09_Asia_decor_PHA

 

Aina silloin tällöin löydän itseni jonkinlaisen ura-angstin kourista. Pitäisi olla menestyneempi. Tai siis ”menestyneempi”, ihan klassisin, kyseenalaistamattomin mittarein.

Tästä tuskastuneena yllyin sormiharjoituksiin.

Tilanne 1

Palkkani on X euroa kuukaudessa.
Teen töitä sovitusti 37,5 tuntia viikossa.
(Toim.huom. Koko urani – tai oikeammin työelämäni– ajan työaikani on ollut tuon vajaat 40 tuntia, nyt vain ensimmäistä kertaa pysyn siinä.)

Tässä yhtälössä verojen jälkeinen palkkani on Y euroa tunnissa.

Tilanne 2

Kuvitellaan, että ”menestyisin” eli vaihtaisin vaativampiin hommiin. Oletetaan, että palkkani likimain kaksinkertaistuisi tämän muuvin seurauksena.

Samalla lisääntyisi työmäärä, arvelisin että noin 60 tuntiin viikossa.
Ja verot, maksaisin niitä tietenkin suuremmalla prosentilla.

Tässä tapauksessa verojen jälkeinen palkkani olisi… näpy, näpy, näpy, ruks, ruks, ruks… tadaaa… Y euroa tunnissa!

Siis eurolleen sama kuin ennen ”menestystä”.

Mitä tästä pitäisi päätellä?

 

 

Price of Unsuccess = 0 €

Every now and then I feel I should be more successful.
Or ”successful”, career-wise, in a very traditional, one-dimensional way.

 OK.
Let’s assume I get a more demanding job with a bigger salary, let’s say, almost double what I get now.

More responsibility also means much longer hours.
Upgraded paycheck means somewhat higher tax rate.
 

Quick calculation… 

Result: my hourly wage after taxes NOW is exactly the same it would be AFTER possible career advancement.

I do not yet know what to do with this discovery. But it surely is interesting!

Elinajanodote estää minua elämästä täysillä

How to live if you die in English for you below.

KUVA 1

Ystäväni A ja K eivät ole pitkäikäistä sukua. Molempien esi-isät ja kantaäidit ovat kupsahtaneet viimeistään kuusikymppisinä, elleivät jo aiemmin. Keuhkot, aivot, sydän, mielenterveys − jokin prakaa.

Minun suvussani taas eletään pitkään. Jos suinkin tapaturmilta vältytään, vedetään tuonne kahdeksaan-, yhdeksäänkymppiin, ellei jopa sataan.

A ja K eivät siis koskaan ole nähneet iäkästä sukulaista. Meillä suvun bileissä on enemmän vanhoja partoja kuin teiniviiksiä.

Kävimme kiihkeän chatin Facebookissa siitä, miten tämä vaikuttaa asenteeseemme ja tapaamme elää juuri nyt, keski-ikäisinä.
Äidyin siinä kutkuttelemaan ajatusleikillä, kliseiselläkin: miten eläisin nyt jos tietäisin kuolevani vuoden päästä. Siis terveenä, suorilta jaloilta.

Aika selvää meikäläiselle: duunit sikseen, kämppä myyntiin ja maailmalle rilluttelemaan. Hassaisin kaikki rahat elämyksiin ja aistinautintoihin. Voisin ehkä jopa harkita tekeväni jotakin tyhmänrohkeaa, ensimmäisen − ja viimeisen − kerran elämässäni.
Mukaan kustantaisin rakkaitani, jos heiltä suinkin aikaa ja kiinnostusta liikenisi.2013_12_21_Lintujen ruokintaa Hampstead Heathissa_WEB_IMG_7718_PHA

Siinä määrin on päiväperhoa tässä näkymässä, ettei ihan käy osviitaksi elämääni, jossa odotusarvo on tuolla sadan hujakoilla.

Entäs jos aikaa olisi kymmenen vuotta?
Perustaisin oitis oman yrityksen. Painaisin vain kivoja duuneja ja vain sen verran, että saisin jotakin särvintä leivän päälle juuri nyt.

Loisin uutta ja kohottavaa: valokuvia, ajatelmia ja tyyliä. Jättäisin vähemmälle ppt-xls:t, korporaatiostrategian jalkautussuunnitelmat ja kaiken, mihin pitää pyytää kommentit yli kahdelta ihmiseltä.

Päättäisin uskoa, että minullekin on jossakin hyvä kumppani. Viettäisin kaiken liikenevän ajan hänen, lähilasteni ja muiden rakkaitteni kanssa.
Talviksi pyrähtäisin aurinkoon.
Puolivälissä myisin kämppäni ja siirtyisin hissukseen tuohon aiemmin esittämääni skenaarioon.

Aika hyvä!

Mikä estää?

Elinajanodotteen mukaan ikäiseni suomalainen nainen elää vielä rapiat 30 vuotta. Meidän suvusta kun on kyse, tässä saatetaan kieppua kelpo tovi pidempään.
Jotenkin vissiin pitäisi varautua rahoittamaan vielä ne mahdolliset puoli vuosisataa omaa elämää, ja maan muut eläkeläiset päälle.

Ei silloin sovi ryhtyä pelleilemään.

Käärinliinoissa ei ole taskuja, mutta pitkällä iällä kyllä on.

2013_12_20_Graafinen aula_WEB_IMG_2423_PHA

About Life Expectancy And Today’s Choices

 I know I will die.
Not knowing when makes all the difference. 

How would I live now if I knew I would die in a year?
Quit my job, sell my flat, and spend all the money on hedonistic pleasures, take my loved ones to amazing experiences all over the world, and enjoy home, too. 

Not very useful as a thought experiment. 

What if I had ten years?
Start my own business, work just for the immediate need and not for the savings, create more beauty and less ppt-xls, find a companion, get a dog, spend lots of time with my loved ones.
Spend the winters on French Riviera.
After five years, move gradually towards the first scenario.
 

Nice! 

Instead, I now find myself creating an emergency fund for the bad days.
Saving money for the retirement that possibly never comes.
Just in case I happen to live long. 

Nobody has promised me ten years. Not even one. 

Knowing that, what choices should I make today?

 Easy-ish.
If it was not all about probablity calculus and risk-taking.