Major decision in English below.

Teemme lukemattomia valintoja joka päivä.
Osa niistä on pieniä (ostanko tänään reilua kauppaa vai perus-chiquitaa), osa keskikokoisia (vuokraanko asunnon Töölöstä vai Kalliosta), osa suuria (kosinko Mattia vai Teppoa – vai sittenkin Seppoa ).

Yksi suurista valinnoista on klassikko: jäädä vai lähteä.

Tässä risteyksessä olemme useammin kuin tiedostammekaan, oikeastaan joka hetki.
Yleensä jäämme. Muu olisi… noh… liian vaivalloista. Jäisi valintoja vatuloidessa elämä elämättä.

Ja sitten joskus, intuition ja järjen, alitajunnan ja yliminän, velvollisuudentunteen ja nautinnonhalun, vapaudenkaipuun ja pankkitilin käymän reippaansorttisen neuvottelun tuloksena teemme päätöksen lähteä.

Kuukausien, ehkä vuosien itsetutkiskelun jälkeen vastaus on yhtäkkiä selvä.

Ei epäilystäkään.

On tullut aika.

Tällä viikolla irtisanouduin vakituisesta työpaikasta hyvässä yhtiössä.
Syksyn vietän harjoittelijana lontoolaisessa bränditoimistossa.

Sitten katson, mitä tapahtuu.

Sydän liputti tähän suuntaan jo aikoja sitten. Pää ei tuolloin vielä uskonut.
Koska turvallisuus. Koska mukavuudenhalu. Koska epäilys. Koska raha. Koska HUI!
Koska työterveyshuolto. Koska piiiiitkät lomat. Koska jos-en-osaakaan-oikeasti-mitään. Koska kuukausipalkka. Koska KÄÄK!

Palattuani vuorotteluvapaalta liki tasan vuosi sitten alkoi − odotetusti − iso mylly pyöriä pääkopassa.

Lopulta karuselli kiteytyi seuraaviin pointteihin.

1. Olen täysorpo lapseton vanhapiika. Minulla ei ole äitiä, isää, puolisoa, lapsia, ei edes koiraa tai viherkasveja.
   Vaikka elämässäni on paljon rakkaita ihmisiä, ei kenellekään ole päivän päälle väliksi, mitkä kulloinkin ovat koordinaattini.
   Helsinki, Lontoo, Antarktis, Saturnus − aivan sama.Kun asian flippaa ympäri, kysymys kuuluu: ”Miten aion tuon vapauden käyttää?” 
2. Minun intohimoni ja työpaikkani tarpeet eivät enää kohtaa.
   Olen hyvä työssä, jota en halua tehdä. Ei ole näköpiirissä hommaa, joka saisi minut todella tikittämään.
   Firma ja minä rakastamme yhä toisiamme, mutta olemme kasvamassa eri suuntiin. Yhdessä kitkuttaminen ei olisi reilua kummallekaan. Minusta tulisi katkera, kyyninen, motkottava muija.
   ”Tää-on-niin-tätä-aina-tätä-samaa-tota-on-jo-kokeiltu.”
   
   Tämmönen.
   
   Siksi jääminen olisi itse asiassa suurempi riski kuin lähteminen. 

3. Minulla on kaksi yliopistotutkintoa, yli 20 vuoden kelpo työkokemus ja velaton asunto.
   Todennäköisyys, että oikeasti (tämä ei ole metafora) joutuisin siltojen alle imuuttamaan huumeita ja myymään itseäni, jos jollekulle vielä kelpaa (”Aika tavaran kaupittaa”, totesi tähän kollega), on mitätön.
4. Keski-ikä. Yhteiskunta on menossa sitä rataa, että jäänen eläkkeelle seitsemänkymppisenä. Semmonen neljännesvuosisata jäljellä.
   Olen siis työelämäni puolivälissä. Ei ole pysähtymisen tai jäähdyttelyn aika.Juuri nyt on oikea hetki päivittää osaaminen.

YKSI MENOLIPPU SEIKKAILUUN, KIITOS!

Millaisia kokemuksia Sinulla on elämän tienristeyksistä, valinnoista, hyppäämisestä? Kannattiko?
Parasta vai pöljintä ikinä?
Liity kernaasti fundeeraamaan, näpy näpy oheiseen kommenttikenttään!

I Just Bought A One-way Ticket To Adventure

A dozen times in life, you find yourself in a major crossing.
Which path to choose?

I stood there for three years, my intuition insisting, nagging, persuading.
Finally my reasonable brain got it too.

It was time to go.

This week I resigned from my steady job in a good company, with the loveliest colleagues, superb boss, steady paycheck, long holidays… and the food is great too!

I bought a flight to London, and will spend this autumn as a trainee in a renowned brand design company.

What happens in January?

I do not know.

Isn’t that just brilliant!?