Täysorpo lapseton vanhapiika ratkaisee

Major decision in English below.

2015_08_14_Kisu1_IMG_0244_PHA

Teemme lukemattomia valintoja joka päivä.
Osa niistä on pieniä (ostanko tänään reilua kauppaa vai perus-chiquitaa), osa keskikokoisia (vuokraanko asunnon Töölöstä vai Kalliosta), osa suuria (kosinko Mattia vai Teppoa – vai sittenkin Seppoa ).

Yksi suurista valinnoista on klassikko: jäädä vai lähteä.

Tässä risteyksessä olemme useammin kuin tiedostammekaan, oikeastaan joka hetki.
Yleensä jäämme. Muu olisi… noh… liian vaivalloista. Jäisi valintoja vatuloidessa elämä elämättä.

Ja sitten joskus, intuition ja järjen, alitajunnan ja yliminän, velvollisuudentunteen ja nautinnonhalun, vapaudenkaipuun ja pankkitilin käymän reippaansorttisen neuvottelun tuloksena teemme päätöksen lähteä.

Kuukausien, ehkä vuosien itsetutkiskelun jälkeen vastaus on yhtäkkiä selvä.

Ei epäilystäkään.

On tullut aika.

Tällä viikolla irtisanouduin vakituisesta työpaikasta hyvässä yhtiössä.
Syksyn vietän harjoittelijana lontoolaisessa bränditoimistossa.

Sitten katson, mitä tapahtuu.

Sydän liputti tähän suuntaan jo aikoja sitten. Pää ei tuolloin vielä uskonut.
Koska turvallisuus. Koska mukavuudenhalu. Koska epäilys. Koska raha. Koska HUI!
Koska työterveyshuolto. Koska piiiiitkät lomat. Koska jos-en-osaakaan-oikeasti-mitään. Koska kuukausipalkka. Koska KÄÄK!

Palattuani vuorotteluvapaalta liki tasan vuosi sitten alkoi − odotetusti − iso mylly pyöriä pääkopassa.

2015_08_14_Kisu2_IMG_0245_PHA

Lopulta karuselli kiteytyi seuraaviin pointteihin.

  1. Olen täysorpo lapseton vanhapiika. Minulla ei ole äitiä, isää, puolisoa, lapsia, ei edes koiraa tai viherkasveja.
    Vaikka elämässäni on paljon rakkaita ihmisiä, ei kenellekään ole päivän päälle väliksi, mitkä kulloinkin ovat koordinaattini.
    Helsinki, Lontoo, Antarktis, Saturnus − aivan sama.Kun asian flippaa ympäri, kysymys kuuluu: ”Miten aion tuon vapauden käyttää?” 
  2. Minun intohimoni ja työpaikkani tarpeet eivät enää kohtaa.
    Olen hyvä työssä, jota en halua tehdä. Ei ole näköpiirissä hommaa, joka saisi minut todella tikittämään.
    Firma ja minä rakastamme yhä toisiamme, mutta olemme kasvamassa eri suuntiin. Yhdessä kitkuttaminen ei olisi reilua kummallekaan. Minusta tulisi katkera, kyyninen, motkottava muija.
    ”Tää-on-niin-tätä-aina-tätä-samaa-tota-on-jo-kokeiltu.”

    Tämmönen.

    Siksi jääminen olisi itse asiassa suurempi riski kuin lähteminen.
     
  1. Minulla on kaksi yliopistotutkintoa, yli 20 vuoden kelpo työkokemus ja velaton asunto.
    Todennäköisyys, että oikeasti (tämä ei ole metafora) joutuisin siltojen alle imuuttamaan huumeita ja myymään itseäni, jos jollekulle vielä kelpaa (”Aika tavaran kaupittaa”, totesi tähän kollega), on mitätön.
  2. Keski-ikä. Yhteiskunta on menossa sitä rataa, että jäänen eläkkeelle seitsemänkymppisenä. Semmonen neljännesvuosisata jäljellä.
    Olen siis työelämäni puolivälissä. Ei ole pysähtymisen tai jäähdyttelyn aika.Juuri nyt on oikea hetki päivittää osaaminen.

YKSI MENOLIPPU SEIKKAILUUN, KIITOS!

Millaisia kokemuksia Sinulla on elämän tienristeyksistä, valinnoista, hyppäämisestä? Kannattiko?
Parasta vai pöljintä ikinä?
Liity kernaasti fundeeraamaan, näpy näpy oheiseen kommenttikenttään!

2015_08_14_Kisu3_IMG_0243_PHA

I Just Bought A One-way Ticket To Adventure

A dozen times in life, you find yourself in a major crossing.
Which path to choose?

I stood there for three years, my intuition insisting, nagging, persuading.
Finally
 my reasonable brain got it too.

It was time to go.

This week I resigned from my steady job in a good company, with the loveliest colleagues, superb boss, steady paycheck, long holidays… and the food is great too!

I bought a flight to London, and will spend this autumn as a trainee in a renowned brand design company.

What happens in January?

I do not know.

Isn’t that just brilliant!?

Yhdentymisiä Euroopassa

Sorry, too incredible to be translated.
But the story involves eskimos and ewoks, disloyal friends, united Europe, and Google Translator.

20110911_Pilvien_paalla_paistaa_aurinko_PHA

Piipahdin taannoin Berliinissä ja majoituin kaverini Hugon luona.

Tunnen kundin jokseenkin etäisesti, duunin kautta ollaan tavattu pari kertaa. Viisikymppinen itävaltalainen muotisuunnittelija, joka on disainannut staroille pukuja punaiselle matolle. Nyttemmin erilaisissa design-hommissa jo sellaiset kaksi vuosikymmentä.

Hugo on parisuhteessa italialaisen Marcon kanssa. “Ollaan oltu vuosi yhdessä, se on paljon näissä piireissä.”

Marco on muotialalta hänkin, vastikään saanut potkut, kun kehitti burnoutin 80 viikkotunnin työtahdista.
Hauska heppu, mainio kerrassaan: “Olet meille eskimo!”

Illalliselle seuraan liittyi Georg, saksalainen, isä Turkista. Sekalaista työhistoriaa, nyt vastaa pienen kamariorkesterin hallinnosta. Sai kenkää henkilökemiallisten ongelmien vuoksi ja odottaa innolla sopimuksensa päättymistä.

Ja vielä Angelo, italialainen niin ikään, eksentrikko. Myy tavaratalossa huippumuotia, jota minulla ei olisi varaa edes hypistellä.
Ynnä piskuinen piskinsä Luna, joka on aivan Tähtien sodan ewokin näköinen ja jota Angelo muistaa potkulla silloin tällöin.
Angelon poikaystävä on kuuromykkä venäläinen (ei paikalla), jolle yritetään saada oleskelulupaa huonolla menestyksellä.

Seuraa vilkasta, polveilevaa illalliskeskustelua eurooppalaisilla kielillä.
En saa sanaa väliin, eikä ketään oikeastaan kiinnosta. Siinä vaiheessa kun olisin saanut ajatukseni muotoiltua, ollaan jo aivan muualla. Tässä seurassa olenkin rauhallinen, tasainen ja hidas.
Kääntelen päätä sinkoilun tahtiin, toisinaan keskittymiseni herpaantuu ja huomaan etten enää kuuntele, katselen vain kuvia.

Ja sitten, aivan yllättäen, Angelo kääntyy puoleeni näkemystäni tivaten, kokemastaan yhä järkyttyneenä:
“Jos kutsuu parikymmentä ihmistä kotiinsa seksijuhliin, onko normaalia, että yksi vieraista yrittää varastaa sun poikaystävän?”

Siis tämän samaisen venäläisen kuuromykän.
Siis Google Translatorin avulla.

Öööö.

Ööööööööööö.

“Vaikea sanoa, mikä on normaalia tuossa yhteydessä.”

Jossakin vaiheessa tyypit tajusivat lähteä. Isäntäväki siivoili mestat. Ennen nukkumaanmenoa kysyivät huomaavaisesti, haluanko liittyä heidän kanssaan polttamaan savukkeen.
Istuivat tummenevassa illassa ikkunalaudalla, iso akkuna ammollaan, katselivat hiljenevää katua.

Ja minä torkahtelin sohvalla, 1500-luvulla rakennetussa talossa, entisen hikipajan tiloihin remontoidussa loft-asunnossa, ja mietin, onkohan nurkissa luteita.

Tämän illan saan kirjata muistojeni joukkoon kiintoisana kurkistuksena aivan toisenlaisiin elämiin, ennen kuin vetäydyn (tulevalle) siirtolapuutarhamökilleni (tulevan) labbikseni kanssa kuvittelemaan, että (tuleva) riippumattoni on koko maailma ja vain puutarhanhoito on tärkeää.

Nimet muutettu, kansallisuuksia tuunattu.