The Other Side of London in English below.

 

Lontoo.
Aika tuttu jo. En tarvitse enää karttaa juuri koskaan.

Palasin kotiin muutama päivä sitten. Nyt olen yhtaikaa kesäflunssassa ja jet lagissa. Tai ei tämä mikään jet lag ole, pelkkä harmiton potkurikoneversio vain: menen nukkumaan puoli kaksi yöllä ja herään 10:30 aamulla.

Parin viikon reissu virkisti muistiani. Olin unohtanut monta juttua.

Kuten sen, että saan Lontoossa lenssun parin viikon välein, vaikka muuten en sairasta juuri lainkaan.

Tai sen, että iho alkaa aina kukkia, eikä se ole mitään orvokkivuokkolehdokkia vaan teini-ikä re-visited.

Tai sen, että vedessä on paaaaaljon kalkkia, ja sitä pehmennetään kemikaaleilla (älä juo kylppärin hanasta!). Keittiönkin vesi on syytä filtteröidä Brita-kannussa.

Tai sen, kuinka tarkkana liikenteessä täytyy olla. Vasemmalla, kyllä, mutta myös eri säännöillä. Autoilla on oikeastaan aina etuajo-oikeus. Olen meinannut jäädä kerran jos toisenkin kaaran murjaisemaksi ennen kuin ymmärsin, että jalankulkija väistää myös kääntyvää liikennettä.
Ajoneuvo antaa tietä ainoastaan niin sanotussa zebra crossingissa, jossa siis on maahan maalattu suojatie ja vilkkuvat pallovalotolpat.

Lontoo on myös to-del-la meluisa kaupunki. Metropolin liikenne hurisee ja ihmismassat humisevat. Ravintoloissa räyhää musiikki, eikä akustiikkaa ole suunniteltu keskustelulle. Ei ihme, että engelsmannit ovat kovaäänisiä! Etenkin britittäret, he kiekuvat niin etteivät ranskalaiset sisarensa ikinä − kaaakaaakiekaa!

(Jotenkin kyllä nautin ajatuksesta, ettei naisen tarvitse olla vieno ja sievä, vaan hän saa viedä kunnolla tilaa.)

Lempeästi mieleni oli painanut unholaan myös kymmenet, sadat kodittomat, joita bunkkaa pitkin keskustaa aukioilla, jalkakäytävillä ja porttikongeissa, yksin ja ryhmissä. He ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ehkä 25−50-vuotiaita. Osa kerjää (”Olen sotaveteraani”), osa nukkuu makuupusseissaan, päästä varpaisiin piilossa kuin toukat, silti vailla toivoa perhosen kepeästä elämästä.

Eräskin siisti herra, iho puhdas ja parta trimmattu, pyöreät rillit nenällään, paksu kirja jo puolessavälissä, asettuu illan tullen kadulle yhdessä kalleimmista kaupunginosista, loikoilee topatussa kääreessään ja vaikuttaa nauttivan olostaan auringon viimeisissä säteissä, kuin vain viettäisi siestaa sohvalla päivän uurastuksen jälkeen.

Tai toinen, kehäraakki, puolet hampaista poissa ja loput mustia, kourat kuhmuilla ja ulkoilmasta ahavoituneet, kulkee terassipöydästä toiseen ja pyytää kymmentä, kahta, kolmeakymmentä puntaa yösijaan, hävyttömän paljon, annan kaksi kolikkoa, moni ei mitään, tarjoilija ajaa pois, “mokomakin kerjäläinen”.

Hämmentävää.

Miksi minulla on hyvin ja heillä huonosti ja mitä asialle pitäisi tehdä ja kenen?

Matkailu musertaa.

 

The Flip Side of London

I just returned from my favourite metropolis, slightly jet lagged.

The city is so familiar now, still, I had forgotten about The Other Side.

The rain. The noise. The colds I always get.
The traffic that I just don’t understand.
The short skirts, way too short (tadaa: panties!).

The tap water that must be filtered.

The Jaguars and Ferraris, Bentleys and Rolls Royces, Aston Martinis, Lamborghinis and Porches, all around the same block.

The homeless men in their sleeping bags.

My own confusion.