Hellän dynaamisia kohtaamisia Otaniemessä

Training brain and heart in English below.

2017_01_19_blogi_esa-saarinen_1_pha_img_4250

Pyrin jatkuvasti ja tietoisesti kehittämään mieltäni yhä joustavammaksi.

En tarkoita, tietenkään, höh, purkkana venyvää moraalia.

Tarkoitan ilmiöille ja ihmisille avointa asennetta, rohkeutta kurkata (näkö)kulman taakse, mahdollisuuksien havaitsemista, moneen suuntaan taipuvaa ajattelua.

Sen ymmärtämistä, että nyt näyttää olevan näin, voi olla että myös oikeasti on näin eikä vain näytä siltä, voi olla että se on hyvä, ja kas, toisinkin voisi olla, ja sekin voisi olla hyvä tai sitten parempi tai huonompi tai vain erilainen.

Pois jämähtämisestä, kohti liikettä.

Uskon, että niin on hauskempaa!

Treeniohjelmaani kuuluu esimerkiksi faktaa, fiktiota, mediaa, valeuutisia, self-helpiä, leffoja, Ruotsin miljonääriäitejä, työpaikan vaihdoksia, maan vaihdoksia, taidetta, hieroglyfikursseja, sananvaihtoja kulma-Alepan avohoitoleidien kanssa ynnä Fb-live-chat kahden samoin suuntautuneen aivovenyjä-ystäväni kanssa.

Aina tilaisuuden tullen yritän tökkiä mukavuusalueen reunoja, koke(ill)a jotakin uutta.
Uteliaana, ihmetellen, havainnoiden, tuomitsematta.

Eikä sen tarvitse olla extremeä. Ihan minivenytyskin riittää. Jos nyt vaikka maistaisi uutta jäätelöä. Ei tyytyisi taatuntuttuun suklaaseen, jos tajunnan laajentamiseksi tarjolla on kuusenkerkkäuutteella terästettyä terva-vaniljaa.

Otetaan riski (”Jos se on pahaa!”), mutta aika pieni riski (”Milloin jätski muka on ollut pahaa?”), joka joskus realisoituu (”Oli tosi outoo, mut siis cool!”).

On myös oivalluttavaa ajatella omaa ajatteluaan: astua itsensä ulkopuolelle havainnoimaan niitä kaavoja, joita omassa fundeerauksessaan noudattaa.

Mielitreeni voi olla vaivalloista, ja joka tapauksessa se vaatii jatkuvaa valppautta. Ei aina ota onnistuakseen.

Vaan juuri siksi meille on suotu Esa Saarinen!

Esa vie meidät levadakävelyille omaan ajatteluumme. Kiivetään, laskeudutaan, kastellaan varpaat, katsellaan maisemia. Hengästytään ja hämmästytään.

Aina hyväksyvästi ihmetellen, yhdessä muiden kanssa.

Osallistuin kymmenen vuotta sitten Esan Pafos-seminaariin. Se oli tajunnan räjäyttävä kokemus kaltaiselleni uomakipitykseen taipuvaiselle ylisuorittajalle.

”Nyt on näin, ja millä kaikilla muilla tavoilla voikaan olla!”

Ilman Pafosta en ehkä koskaan olisi lähtenyt jahtaamaan Ominta Juttuani.

Tämä kaikki tulvi mieleeni eilen Otaniemessä, Aalto-yliopiston isossa salissa, opiskeluajoilta niin tutussa.

Sali oli täynnä. Viisi-, kuusisataa ihmistä, suurin osa opiskelijoita (ovat tosi karvaisia nykyään, nuo opiskelijat, toim.huom.), moni myös aikuisempi, työelämässä tai eläkkeellä jo. Lavalla leopardina Esa Saarinen, älykäs, analyyttinen, looginen intellektuelli. Hauska, lempeä, herkullinen niin ilmaisussaan kuin ilmiasussaan.

Nauroimme ääneen. Liikutuimme. Vaikutuimme. Jäimme pohtimaan.

Ei meikäläisen teekkariaikoina luento päättynyt aplodeihin!

Suosittelen siis tätä Saarisen jokakeväistä luentosarjaa Filosofia ja systeemiajattelu. Keskiviikkoisin kello 15–18 Espoon Otaniemessä, ex-Teknillisen korkeakoulun ex-päärakennuksen Aalto-salissa.

Mene, avaudu, hurmaannu!

(Ei maksa mitään, eikä tartte ilmoittautua, meet vaan, mut mee ajoissa. Ja juu, tässä luennon tallenne YouTubessa, mut se ei oo niinku sama.)

 

2017_01_19_blogi_esa-saarinen-2_pha_img_4248

 

Rehearsals For Flexible Mind

I intentionally train my mind for flexibility.

I do not mean morally – it is vital to have steady core values and aspiration to live by them.

Rather, I mean open attitude, keen interest in whatever could be around the corner, conscious effort to see options and opportunities everywhere, even in small things, like how to fill the dishwasher or which ice cream flavour to choose this time (the new weird one, of course!).

For flexible mind, one has to be alert and continuously train both the brain and the heart.

Reading, watching the oddest of reality tv, changing job, taking a course in hieroglyphs, talking with people one initially wants to keep away from…
These are all part of the training program.

Travelling, or even better, living abroad, is the ultimate exercise . Along with having children, I guess.
”Gee, can it really be done like that?”
”Gee, can they really think like that?”
“Gee, can they really live like that?”

Yes, they can.
Could I? Should I? Would I?

(The pics are from a lecture by Esa Saarinen, a renowned Finnish philosopher and professor, distinguished trainer of systemic thinking and flexible mind.)

 

 

 

Kiirehdi, sitten lepää

2017_01_09_terispace_pha
Stylisti Teri Niitti lähti tänään matkalle uuteen ulottuvuuteen.

Minulla oli ilo ja kunnia saada tehdä duunia hänen kanssaan eräässä isossa projektissa.

Teri oli nero. Erittäin älykäs, hauska, luova, keskeliäs, aikaansaava, hyvä suustaan, suorapuheinen, mainio. Visionääri ja aivan mahtava persoona!

Nyt on kyllä maailma – ja suomalainen muotiskene – köyhempi paikka.

Teri oli 43-vuotias.

Niin että jos olit ajatellut tehdä jotakin, tee se nyt.
Siis n-y-t.

 

Hurry, Then Have Rest

The renowned Finnish stylist, Teri Niitti, passed away today.

I had the privilege to work with him in one huge project.

Genius. Visionary. Amazing personality.

He was just 43.

So if you had planned to do something, do it now.
Now. Full stop.

 

 

Nyt testissä: fokus!

You have The Focus in English below.

Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts vuodelta 2009, esillä Designmuseossa Helsingissä.

 

“Haluuks, Harald, puhuu Pian kaa?”
“E.”

Veljenpoikani ei tahdo vaihtaa kanssani kuulumisia, koska hän lukee nyt akuankkoja.
Huonoa käytöstä. Harmittaa.

Samalla ihailen hänen tinkimätöntä priorisointiaan. Fokus on tärkeimmässä, ja tällä hetkellä se on Aku. Ei siinä voi kesken kaiken ruveta turisemaan puhelimessa. Flow katkeaa! Sitten tulee pikkusisko höösäämään, isi komentamaan, ja hyvä hetki liukuu ulottumattomiin.

On tärkeää pitää fokus, vaikka tädille tulisi siitä paha mieli.

Intouduin kesällä lukemaan taas kaikenlaisia ajanhallinta/getting things done/77 777 habits of highly effective humanoids -tyyppisiä oppaita.

Juu, ei ollut eka kerta.
Juu, jonkin verran voisin kohentaa päivittäisiä toimiani keräyspisteellä ja kaksiminuuttisten hommien hoitamisella kerralla alta pois.

Näpertelyä, silti.

Kaikkein tärkeintä on ensin valita, millaista elämää haluaa elää. Vasta sen jälkeen allokoidaan ne vuorokauden 24 tuntia, viikon päivät, vuoden ajat ja elämän vaiheet näille asioille.

Ihan turha väittää jonkin asian/ihmisen olevan tosi tärkeä, jos siihen/häneen ei käytä aikaa.

Tästä bloggasinkin jo taannoin tässä postauksessa. Taisin osua johonkin, koska teksti lähti leviämään kulovalkeana ja keräsi kaikkien aikojen yleisön.

Palaan nyt samaan asiaan. Olen kai tässä oppilas lopun ikääni.

Minulla on taipumus hajottaa mielenkiintoani turhankin laajalle.
Innostun!
Kaikki on niin kiinnostavaa!
Egyptologia! Pitsinnypläys! Mummonmökin remontointivinkit! Filosofia! Matematiikka, geometria, algebra, todennäköisyyslaskukin! Aikuisbaletti! Puutarhanhoito! Aivot! Koirat! Rautatieomenapuut! Makrokuvaus! Lautapelit! Muutosjohtaminen organisaatiossa! Lean ja agile! Antarktis! Marttojen siivousvinkit! Vauvat! Ikäihmiset! Robotit! Palvelumuotoilu! Journalismi! Totuus! Tehtävä!

Siis kaikki.

On ihan okei olla laajasti kiinnostunut maailmasta ja elämästä.
Jos kuitenkin haluaa saada jotakin aikaiseksi, täytyy fokusoida.

Heinäkuun lopussa päätin keskittyä toimissani ja ajankäytössäni kolmeen sellaiseen asiaan, joilla arvelin olevan eniten merkitystä. Kehitys näillä alueilla muuttaisi elämääni selvästi parempaan suuntaan.

Päätin kolmen kuukauden kokeilusta. Lokakuun loppuun asti fokusoin näihin kolmeen asiaan ja katson mitä tapahtuu.

Palaan tuloksiin myöhemmin.
Nyt jo voin sanoa: fokusoinnissa on voimaa, ja se vaatii tarkkaavaisuutta.

Otan oppia Haraldista.

 

(Kuvassa Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts. Esillä Designmuseossa Helsingissä.)

2016_09_08_blogi_fokus-2_hearts-maria-jauhiainen_tweaked_pha_img_2747

Experiment: Keeping The Focus

The key to all wise time management is to make conscious choices.
What kind of life do I want to live?
Thus, what is important, what needs my attention?
Consequently, how should I spend my time?

Two years ago, I wrote about the same topic. I must have touched something itchy, since this text spread around and became the most read post of my blog ever.

Every now and then it makes sense to reflect on the current priorities.

I have now spotted the three most important things that, when improved, would have the biggest positive impact on my life.

What would happen, if I concentrated on these three things instead of spreading my energy, effort, intellect, and interest evenly on dozens of minor knick-knacks?

I have committed myself to an experiment of three months.
At the end of October you will get a report on the results.

I can already tell you this: there is real power in focus.
And focusing on focusing is pretty hard.

(The picture features brooch Hearts by Maria Jauhiainen. On display at Design Museum in Helsinki.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lontoon pyllypuoli

The Other Side of London in English below.

 

Lontoo.
Aika tuttu jo. En tarvitse enää karttaa juuri koskaan.

Palasin kotiin muutama päivä sitten. Nyt olen yhtaikaa kesäflunssassa ja jet lagissa. Tai ei tämä mikään jet lag ole, pelkkä harmiton potkurikoneversio vain: menen nukkumaan puoli kaksi yöllä ja herään 10:30 aamulla.

Parin viikon reissu virkisti muistiani. Olin unohtanut monta juttua.

Kuten sen, että saan Lontoossa lenssun parin viikon välein, vaikka muuten en sairasta juuri lainkaan.

Tai sen, että iho alkaa aina kukkia, eikä se ole mitään orvokkivuokkolehdokkia vaan teini-ikä re-visited.

Tai sen, että vedessä on paaaaaljon kalkkia, ja sitä pehmennetään kemikaaleilla (älä juo kylppärin hanasta!). Keittiönkin vesi on syytä filtteröidä Brita-kannussa.

2016_07_10_BLOGI_Lontoo_pallovalotolppa_PHA_IMG_1514Tai sen, kuinka tarkkana liikenteessä täytyy olla. Vasemmalla, kyllä, mutta myös eri säännöillä. Autoilla on oikeastaan aina etuajo-oikeus. Olen meinannut jäädä kerran jos toisenkin kaaran murjaisemaksi ennen kuin ymmärsin, että jalankulkija väistää myös kääntyvää liikennettä.
Ajoneuvo antaa tietä ainoastaan niin sanotussa zebra crossingissa, jossa siis on maahan maalattu suojatie ja vilkkuvat pallovalotolpat.

Lontoo on myös to-del-la meluisa kaupunki. Metropolin liikenne hurisee ja ihmismassat humisevat. Ravintoloissa räyhää musiikki, eikä akustiikkaa ole suunniteltu keskustelulle. Ei ihme, että engelsmannit ovat kovaäänisiä! Etenkin britittäret, he kiekuvat niin etteivät ranskalaiset sisarensa ikinä − kaaakaaakiekaa!

(Jotenkin kyllä nautin ajatuksesta, ettei naisen tarvitse olla vieno ja sievä, vaan hän saa viedä kunnolla tilaa.)

Lempeästi mieleni oli painanut unholaan myös kymmenet, sadat kodittomat, joita 2016_07_10_BLOGI_Lontoo_Its your life_kyltti_PHA_IMG_1136bunkkaa pitkin keskustaa aukioilla, jalkakäytävillä ja porttikongeissa, yksin ja ryhmissä. He ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ehkä 25−50-vuotiaita. Osa kerjää (”Olen sotaveteraani”), osa nukkuu makuupusseissaan, päästä varpaisiin piilossa kuin toukat, silti vailla toivoa perhosen kepeästä elämästä.

Eräskin siisti herra, iho puhdas ja parta trimmattu, pyöreät rillit nenällään, paksu kirja jo puolessavälissä, asettuu illan tullen kadulle yhdessä kalleimmista kaupunginosista, loikoilee topatussa kääreessään ja vaikuttaa nauttivan olostaan auringon viimeisissä säteissä, kuin vain viettäisi siestaa sohvalla päivän uurastuksen jälkeen.

Tai toinen, kehäraakki, puolet hampaista poissa ja loput mustia, kourat kuhmuilla ja ulkoilmasta ahavoituneet, kulkee terassipöydästä toiseen ja pyytää kymmentä, kahta, kolmeakymmentä puntaa yösijaan, hävyttömän paljon, annan kaksi kolikkoa, moni ei mitään, tarjoilija ajaa pois, “mokomakin kerjäläinen”.

Hämmentävää.

Miksi minulla on hyvin ja heillä huonosti ja mitä asialle pitäisi tehdä ja kenen?

Matkailu musertaa.

 

2016_07_10_BLOGI_Lontoo_Nakyma Westminster Cathedralista_PHA_IMG_1127

The Flip Side of London

I just returned from my favourite metropolis, slightly jet lagged.

The city is so familiar now, still, I had forgotten about The Other Side.

The rain. The noise. The colds I always get.
The traffic that I just don’t understand.
The short skirts, way too short (tadaa: panties!).

The tap water that must be filtered.

The Jaguars and Ferraris, Bentleys and Rolls Royces, Aston Martinis, Lamborghinis and Porches, all around the same block.

The homeless men in their sleeping bags.

My own confusion.

2016_07_10_BLOGI_Lontoo_vain seinat pystyssa_PHA_IMG_1139

WYSINWYG

What you see is not what you get, below in English.

2016_01_24_Auto hopeinen peite_PHA_IMG_4023

Oivalsinpa tässä juuri jotakin.

Minullahan ei ole lapsia, kumppania eikä enää äitiä tai isää.

Minulla ei myöskään ole työpaikkaa, eikä ole tullut moneen kuukauteen palkkaakaan, ei myöskään sen kummempia korvauksia.

Ikää ja ylipainoa sen sijaan on jonkin verran.

Viiden kuukauden aikana tulen yöpyneeksi noin kymmenessä eri paikassa, kämppiksinä kutakuinkin 25 ihmistä eri maista ynnä yksi koira.

Olen siis täysorpo lapseton vanhapiika, lihava, keski-ikäinen nainen, työtön, koditon ja köyhtyvä.

Fiilis on vaan aivan mahtava!
Akuutit ulkoiset olosuhteet eivät suoraan määrää sisäistä todellisuutta.

Luulen, että toivolla on asian kanssa jotakin tekemistä.

Ehkä myös itsetunnolla.
Ystävillä. Huumorilla. Terveydellä. Auringolla. Riittävällä unella ja hyvällä ruoalla.

Kaikilla niillä herkuilla, joita elämä jatkuvasti tarjoaa.

Loistokeissi.

 

Behind Attributes

I just realised something.

I am a childless orphan spinster, unemployed, middle-aged and overweight woman, homeless-ish and getting poorer and poorer every day.

And so very, very happy, full of energy and joy!

The circumstances do not directly determine the inner self.

I assume hope has something to do with it.

And health. The sun. Friends. Sleep and food.

Enough sleep and good food.
Main issues covered.

Tänään (20 vuotta sitten) äitini kuoli.

Kaarina Kaikkosen teos Galerie Forsblomissa.

Tulkintani Kaarina Kaikkosen teoksesta Galerie Forsblomissa.

 

Tänään, 20 vuotta sitten, äitini kuoli.
Sain puhelun. Kaikki muuttui.
Olin 26-vuotias.

Kului neljä vuotta.
Isäni kuoli.
Sain puhelun. Kaikki muuttui.

Olin aikuinen, omilla jaloillani.
Olin lapsi, vailla äitiä ja isää.

Mitä ajattelen tästä kaikesta nyt?

Ihmiset kuolevat.
Se ei enää juurikaan yllätä minua.

Pelkäänkö? Kyllä.

Sitä kun puhelin taas soi.
Ja sitä kun oma aikani tulee.

Ou jees, aion elää, ennen kuin kuolen.

 

(Not) long ago, my mother died

Today, 20 years ago, my mother died.
Four years later, it was my father’s time to go.

At the age of 30, I was orphan.

People die.
It does not surprise me anymore.

Let us live before we leave.

Hoksauksia elämässä, osa 2

Learnings in life in English below.

 08_01_2015_Pelastusverkko enkeleille_PHA

Mietipä kaikkea hyvää elämässäsi. Lapsia ja muita rakkaita, lämpimiä hetkiä läheisten kanssa, kaunista kotia, hyötypuutarhaa, duunia, demokratiaa, hyvää kuntoa, sunnuntaiulkoilua.

Huomaatko kaavan?

Hyvät jutut elämässä pitää itse järjestää.

Kohtalo heittää eteen lähinnä hankaluuksia.
Hyvää elämää ei pidä laskea sattuman varaan.

Learnings in life #2 

The Good, The Lovely, and The Beautiful in life is DIY stuff.

The fate is not too benevolent.
It mainly throws obstacles on your way.

 

 

Elinajanodote estää minua elämästä täysillä

How to live if you die in English for you below.

KUVA 1

Ystäväni A ja K eivät ole pitkäikäistä sukua. Molempien esi-isät ja kantaäidit ovat kupsahtaneet viimeistään kuusikymppisinä, elleivät jo aiemmin. Keuhkot, aivot, sydän, mielenterveys − jokin prakaa.

Minun suvussani taas eletään pitkään. Jos suinkin tapaturmilta vältytään, vedetään tuonne kahdeksaan-, yhdeksäänkymppiin, ellei jopa sataan.

A ja K eivät siis koskaan ole nähneet iäkästä sukulaista. Meillä suvun bileissä on enemmän vanhoja partoja kuin teiniviiksiä.

Kävimme kiihkeän chatin Facebookissa siitä, miten tämä vaikuttaa asenteeseemme ja tapaamme elää juuri nyt, keski-ikäisinä.
Äidyin siinä kutkuttelemaan ajatusleikillä, kliseiselläkin: miten eläisin nyt jos tietäisin kuolevani vuoden päästä. Siis terveenä, suorilta jaloilta.

Aika selvää meikäläiselle: duunit sikseen, kämppä myyntiin ja maailmalle rilluttelemaan. Hassaisin kaikki rahat elämyksiin ja aistinautintoihin. Voisin ehkä jopa harkita tekeväni jotakin tyhmänrohkeaa, ensimmäisen − ja viimeisen − kerran elämässäni.
Mukaan kustantaisin rakkaitani, jos heiltä suinkin aikaa ja kiinnostusta liikenisi.2013_12_21_Lintujen ruokintaa Hampstead Heathissa_WEB_IMG_7718_PHA

Siinä määrin on päiväperhoa tässä näkymässä, ettei ihan käy osviitaksi elämääni, jossa odotusarvo on tuolla sadan hujakoilla.

Entäs jos aikaa olisi kymmenen vuotta?
Perustaisin oitis oman yrityksen. Painaisin vain kivoja duuneja ja vain sen verran, että saisin jotakin särvintä leivän päälle juuri nyt.

Loisin uutta ja kohottavaa: valokuvia, ajatelmia ja tyyliä. Jättäisin vähemmälle ppt-xls:t, korporaatiostrategian jalkautussuunnitelmat ja kaiken, mihin pitää pyytää kommentit yli kahdelta ihmiseltä.

Päättäisin uskoa, että minullekin on jossakin hyvä kumppani. Viettäisin kaiken liikenevän ajan hänen, lähilasteni ja muiden rakkaitteni kanssa.
Talviksi pyrähtäisin aurinkoon.
Puolivälissä myisin kämppäni ja siirtyisin hissukseen tuohon aiemmin esittämääni skenaarioon.

Aika hyvä!

Mikä estää?

Elinajanodotteen mukaan ikäiseni suomalainen nainen elää vielä rapiat 30 vuotta. Meidän suvusta kun on kyse, tässä saatetaan kieppua kelpo tovi pidempään.
Jotenkin vissiin pitäisi varautua rahoittamaan vielä ne mahdolliset puoli vuosisataa omaa elämää, ja maan muut eläkeläiset päälle.

Ei silloin sovi ryhtyä pelleilemään.

Käärinliinoissa ei ole taskuja, mutta pitkällä iällä kyllä on.

2013_12_20_Graafinen aula_WEB_IMG_2423_PHA

About Life Expectancy And Today’s Choices

 I know I will die.
Not knowing when makes all the difference. 

How would I live now if I knew I would die in a year?
Quit my job, sell my flat, and spend all the money on hedonistic pleasures, take my loved ones to amazing experiences all over the world, and enjoy home, too. 

Not very useful as a thought experiment. 

What if I had ten years?
Start my own business, work just for the immediate need and not for the savings, create more beauty and less ppt-xls, find a companion, get a dog, spend lots of time with my loved ones.
Spend the winters on French Riviera.
After five years, move gradually towards the first scenario.
 

Nice! 

Instead, I now find myself creating an emergency fund for the bad days.
Saving money for the retirement that possibly never comes.
Just in case I happen to live long. 

Nobody has promised me ten years. Not even one. 

Knowing that, what choices should I make today?

 Easy-ish.
If it was not all about probablity calculus and risk-taking.

Yli 5 000 päivää elämänsilppua

The essential in English below.

2014_11_09_Elamani_silppuna_4_PHA_IMG_8715

Löysin vanhat kalenterini. Siis ne kierreselkäiset pikkuvihot, joihin olen merkinnyt toimet ja menot – aiotut, ei aina toteutuneet.
Kävin läpi koko elämäni tällä vuosituhannella, päivä päivältä, jopa tunti tunnilta. Lopuksi raastin menneisyyteni kuuden millin soiroiksi.

Hämmentävin huomioni on tämä: puolet ihmisistä on vaihtunut 15 vuodessa.

Firmat, pomot, kollegat, asiakkaat, sukulaiset, ystävät, rakastetut.
Vaihtuneet, väljähtyneet, lähteneet, eronneet, eläköityneet, etääntyneet, kuolleet pois.

Tilalle ovat tulleet uudet työkaverit, naapurit, ystävyyksiksi tiivistyneet kamusuhteet. Uusi rundi ihania ihmisiä ja satunnaisia kohtaamisia, kepeitä hyvänpäiväntuttavuuksia, värähdyttäviä persoonia, hermoille käyviä hahmoja.

Plarailen päättyneitä päiviä ja ihmettelen.
Keitä nää kaikki tyypit oikein on?

Olin aivan unohtanut P:n. Teimme töitä yhdessä. Skarppi kundi, työteliäs, yllättävää maailmanparantajaa kauppatieteilijäksi. Mitähän sille kuuluu? Passelisti menestynyt lienee, ja perheellinen, varmaan viettänyt isänpäivää juuri.
Entäs sitten T? Tai J tai M tai toinen P? Tai K, etenkin K! Ihmiset, joiden näkemys oli minulle ennen niin tärkeä. Eläkkeellä pääosin, silti vaikuttavat työelämääni joka päivä. Etenkin M.
Hmmm.

A ja P. En kadu erojamme, paaaaaaaaaljon parempi näin! (Mutta hitto, että sattui!)

Kalentereita pilkuttavat mahtavat tyypit, joiden kanssa emme enää ole yhteydessä. ”Kunnes kuolema tai arki meidät erottaa.”
Kuten esimerkiksi S, rakas ystävä, aina nelikymppinen. Ehkä vielä kohtaamme toisessa ajassa.
Tai H-M ja P, kuinka teitä kaipaankaan, ja Mannakorpea!

Muita huomioita:

  • töitä olen tehnyt välillä ihan sikana ja yleensä vähintäänkin tarpeeksi
  • vastuuta olen kantanut, siitä nauttinut ja siitä uupunut
  • duuneja olen hakenut ja saanutkin2014_11_09_Elamani_silppuna_3_PHA_IMG_8702
  • lomia olen kaivannut, suunnitellut ja pitänyt
  • reissannut olen, etenkin Nizzassa ja Italiassa
  • liikuntaa olen
    harrastanut
    säännöllisesti ja epä-
  • kämppää remppamaan olen päätynyt, välillä vapaaehtoisesti ja toisinaan tahtomatta
  • yleensä olen ollut terveenä, välillä myös kenkusti kipeänä
  • häitä (muiden) olen juhlinut, hautajaisissa olen vollottanut naama märkänä
  • uutta olen oppinut, kursseja olen kolunnut, etenkin valokuvaus- ja käsityö-, tajuntaa laajentaakseni myös hieroglyfi-
  • treffeillä olen käynyt, onneksi vain harvoin
  • kiloista olen murehtinut, syyttä ja syystä
  • elämänmuutoksia olen plänännyt, toteuttanutkin toisinaan
  • silmälaseja olen hankkinut ainakin kymmenet, seuraavat ovatkin monitehot
  • vauvoja on syntynyt, ja heille olen ryhtynyt tädiksi tai kummiksi
  • käsitöitä olen tehnyt, lahjoittanut ja purkanut
  • palaveri, palaveri, palaveri, palaveri, palaveri…

Yli 5 000 päivää peruselämää.

Mitä tällä kaikella on ollut merkitystä?
Aivan rehellisesti, vauvoja lukuunottamatta, eipä paljon mitään.

Iso askel minulle, mitätön ihmiskunnalle.
Tämä onkin hyvä pitää mielessä seuraavat 15 vuotta.

 

2014_11_09_Elamani silppuna_2_PHA_IMG_8699

My 15 Years Of Life

 I found my old calendars, the ones filled with (intended) actions to take, decisions to make, meetings to rush to. 

Main discovery: Who are all these people?
These names, once frequent and important, now forgotten / retired / separated / dead. 

Over 5,000 days of life.
One leap for a woman. Insignificant, negligible, minuscule pico-nano-micro-step for mankind.

Gives me some perspective for the next 15 years.

 

Hoksauksia elämästä, ekat 10

Learnings in life in English below.

2014_10_19_Trasteveren untuvat_PHA

  1. Vain muutos on pysyvää. Se ei hirveästi välitä omista kaavailuistasi. Turha kuvitella muuta. Turha panikoida, kun se taas tulee.
  2. Villakangastakki on syysvaate. Suomen talveksi on syytä satsata takamuksen peittävään untuvaan.
  3. Rakkaiden ihmisten kanssa kannattaa viettää aikaa.
  4. Jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, usko tekoja.
  5. Kalleinkin kashmir, merinovilla ja tekninen lämpötekstiili on halvempi kuin talven viettäminen Ranskan Rivieralla.
  6. Pidä verensokeri tasaisena. Älä käy tärkeitä keskusteluja juuri ennen lounasta.
  7. Jos se ei soita, se ei ole kiinnostunut. (Ei hukannut kännykkäänsä, ei kuolemankielissä hospitaalissa, ei pidä sinua liian hyvänä itselleen. Ei vain ole kiinnostunut.)
  8. Ihminen taantuu yöllä. Älä käy tärkeitä keskusteluja suden hetkenä.
  9. Kenenkään ei tarvitse muuttua toiseksi. Jos et kelpaa muille, etsi parempaa seuraa. Jos muut eivät kelpaa sinulle, sama pätee. (Omaa käytöstään voi toki tarkastella kriittisesti ja viilata, jos viilattavaa on.)
  10. Etsi oma ankkurisi. Ei kovin kaukaa.

Learnings In Life, part 1

1. For the Finnish winter you need a long down coat. Nothing else will do.
2. Invest in cashmere, merino wool, and technical underwear. Anything is cheaper than moving to French Riviera.
3. Spend time with your loved ones.
4. Words are just words, plans are just plans. Actions count.
5. If he does not call, he is just not that into you. (Not dying, not travelling, not lost your number, not thinking you are too good for him. Not interested.)
6. You deserve to be accepted the way you are. If not, find better company.
7. Keep your blood sugar level steady to avoid social damage.
8. Do not discuss important issues at night.
9. The only constant is change. Do not expect anything else. Be prepared.
10. Find your anchor.