Season’s seekings in English below.
Jouluruuhkaa Piccadillyllä.
Meneekö hermo jouluostoksilla?
Tsekkaapa nämä kuvat ja videot. Muutama heppu liikkeellä näilläkin huudeilla.
Ja siis tyyppejä oikeesti kulkee täällä tonttulakit päässä!
Aiming to stay zen in Christmas rush.
Ho-ho-hommmmmm…
Dress for independence in English below.
Helsingin kaupunginjohtaja on jo 19 vuoden ajan kutsunut nelosluokkalaiset juhlistamaan Suomen synttäreitä. Kemuja varten tulevaisuuden toivot treenaavat syksyn mittaan juhlaetikettiä, tansseja, tervehdystä ja oikeaoppista cocktail-pala-pinsettiotetta. Homma huipentuu joulukuun alussa Fiineissä Kekkereissä Finlandia-talossa.
Olen täpissyt näistä bileistä jo kaksi, kolme vuotta. ”Saanhan mä sitten ommella sulle mekon, saaaaaaanhan?”
Nyt oli Marian vuoro olla aivan tohkeissaan. Juhlat olivat tällä viikolla, ja kyllä, niissä oli aivan mahtavaa!
Aloitimme juhla-asun suunnittelun jo kesällä, jotta ehdin ommella sen elokuussa ennen lähtöäni Lontooseen.
”Sen pitää olla sininen ja sitten siinä pitää olla päällä pitsiä.”
Miten muotilehtiin perehtymätön vekara voi olla niin selvillä viimeisimmistä tuulista? Pitsi on ollut viimeisintä hottia catwalkilla, punaisella matolla ja hoveissa jo jonkin aikaa, eikä trendi ota laantuakseen.
Etsimme Eurokankaasta puuvillasatiinin, joka on lähellä Suomen lipun sineä. Lisäksi valikoimme valkoisen, paksun pitsikankaan.
Mekon kuosittelin en-enää-muista-miltä-pohjalta. Tarvittiin kaksi lakanasta kursittua testiklänninkiä sovituksineen, ennen kuin sain mallin istumaan kauniisti. Vasta sitten uskalsin käydä saksin satiinin kimppuun.
Ompelin samaisesta mekkokankaasta tietenkin myös kännykänmentävän pikkuruisen olkalaukun.
Jakun kaavan ostin Burdan saitilta, se on tämä digitaalinen, koneelle ladattava pdf-kaava.
Pitsi on kätsyä, koska se ei oikeastaan purkaannu. Niinpä leikkasin reunat pääntiellä ja selässä pienillä saksilla pitkin kuvion reunaa. Helminapit ovat Nappitalosta, ja ne sujahtavat pitsin reikiin kuin itsestään.
Ja eihän se käy, että neiti on muuten leidi, mutta vetää siirtymätaipaleelle ylleen kirkkaanpinkin Reiman toppapompan.
Teinkin yllärinä vielä takin mustasta tekoturkiksesta, jota olen hautonut kaapissa vuosikausia. Vuoriksi samaa puuvillasatiinia kuin mekkokin on. Koska kumpikin kangas on ohutta, eikä epäorgaaninen turkis juuri lämmitä, iskin väliin vielä kerroksen fleeceä tai jotakin vastaavaa höttöä.
Kuten jokainen kotivärkkääjä tietää, toisinaan homma sujuu kuin tanssi.
Nyt ei ollut se kerta.
Oikeastaan kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös meni.
Aikamoinen koettelemus oli tämä proggis noin niin kuin prosessimielessä ja hermojen kannalta. Tuskalliset yksityiskohdat jääkööt unholaan.
Typy oli kuitenkin asukokonaisuudesta niin onnellinen, ettei ollut pysyä nahoissaan! Vain sillä on loppupeleissä merkitystä.
Tässä mekossa neito astui jälleen askeleen lähemmäs itsenäisyyttä.
Voi nyyhkis!
Hankkeen Strömsö-indeksit
The Finns celebrate the independence in December.
The festive day lightens perfectly up this darkest time of the winter.
Every year, the mayor of Helsinki invites all the fourth-grade pupils to a posh independence party.
It is all about a glimpse to adulthood: canapées, dancing, etiquette, and dress code.
Oh, that dress code!
Maria and I designed this party outfit together, choosing the colours from the Finnish flag. The dress is cotton satin, displayed best in a timeless, classy model.
On a trendier side, the dress is matched by a fashionable lace jacket.
The festive look is complemented with a fake fur coat, lined with the same cotton satin as the dress.
And, naturally, any lady needs a small bag for her mobile phone. I made one of the same satin as the dress.
Uh, this time the sewing process was real pain.
But the Little Miss was thrilled with the end result, and that is what matters!
One step closer to independence…
OMG in English below.
Ou. Mai. Gaad. Olen käynyt pissalla Downton Abbeyssä!
(Klikkaa tähän kohtaan sarjan tunnusmusiikkia täältä.)
Kuinka monet tunnit olemmekaan viettäneet Downtonin ruokasalissa, kirjastossa, aulassa, keittiössä, makuuhuoneissa!
Mikä parasta, tämä kaikki ei ole vain kulissia.
Downton Abbey on oikeasti olemassa ja nimeltään Highclere Castle. Pytinki sijaitsee Lontoosta länteen parin tunnin ajomatkan päässä, ja sen omistavat Carnarvonin kahdeksas jaarli ja hänen kreivittärensä.
Kesäaikaan Highclereen pääsee kiertokäynneille. Liput on syytä varata kuukausia etukäteen.
Näin joulun alla linnanherra ja -herratar kuitenkin järjestävät tilaisuuksia, joissa kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen. Lontoon-isäntäni halusivat antaa minulle visiitin joululahjaksi.
Paikalla oli parisataa vierasta − ihan meitä taviksia vaan − sekä parikymmentä myyntipöydällistä jouluista ruokaa ja tarviketta, jotka olivat kaupan paikallisen helikopteriambulanssin hyväksi.
Itseäni eivät roinat kiinnostaneet. Kämpän vakoilu oli se juttu.
Pääsimme aulaan, kirjastoon, vihreään oleskeluhuoneeseen, mahtipontiseen portaikkoon sekä kurkistamaan yläkerran makuuhuoneisiin. Muistathan, portaikon yläpäässä majailivat Lady Edith, Lady Sybill ja Lady Grantham. Lisäksi siellä sijaitsee se punainen bordelli, jossa turkkilainen diplomaatti Kemal Pamuk olisi yöpynyt, ellei olisi saanut sydäriä Lady Maryn sylissä talon toisella puolella.
Myös muutama kylpyhuone oli esillä. Niissä on kokolattiamatot, ja seinät on peitetty silkkikankain, toki.
Sivupöydät notkuvat perheen valokuvista, dekkareista ja National Geographic –lehdistä.
Valitettavasti en voi tarjota kuvia, koska valokuvaus ei ollut sallittua talon sisällä.
No, tiedät kyllä, miltä siellä näyttää. Muistia voit virkistää googlaamalla ”Downton Abbey interiors”.
Kaikkiaan tilat vaikuttivat pienemmiltä kuin televisiossa. Tuttu ilmiö tv-alalla työskennelleelle − silti aina yllätys.
Nämä aateliset eivät aikojen saatossa ole vain paseeranneet turhantärkeinä pitkin linnoja ja tiluksia. Carnarvonin viides jaarli oli seikkailija, joka löysi ystävänsä Howard Carterin kanssa Tutankhamonin haudan vuonna 1922. Tämän muistoksi kellarissa on aika näpsäkkä näyttely muinaisista egyptiläisistä hautalöydöistä.
Muutama huomio isäntäväestä: vaikuttivat mukavilta, jaarli ujon oloinen, ei tuntunut kaipaavaan huomiota, kreivitär ulospäin suuntautunut ja dynaaminen. Ja kyllä, ladyllä on kaksi kultaista noutajaa.
Vihoviimeinen Downton Abbeyn jakso tulee täällä Briteissä joulupäivänä 25.12. Suomessa jouluekstra on jaettu kahteen osaan. Linnoittaudumme sohvalle Yle TV1:n ääreen 29.12. ja 5.1. kello 21–21.50.
Täällä Briteissä jo pyörii jakson traileri. Voit tsekata sen tästä.
Siinä sitten siemailin juomaa Downton Abbeyn aulassa, silmäilin kuusimetristä joulukuusta ja kuuntelin kuoron laulua, melodiat tuttuja, sanat eivät niinkään.
Jotkin hetket elämässä nousevat tavallisen arjen yläpuolelle.
Tämä oli yksi niistä.
I had the chance to visit Highclere Castle, better known as Downton Abbey.
I am not really a member of aristocracy myself, nor a personal acquaintance of Earl and Countess Carnarvon, the owners of the building. My way of sneaking in was to attend a fundraising event for the local air ambulance.
Ahhh, there we all were, literally inhaling the history of the house and the atmosphere of the renowned television series.
Unfortunately, no photography was allowed inside.
Well, you know anyway how it looks like. To refresh your memory, just google ”Downton Abbey interiors” and you are in.
What can I say? Worth every minute!
Elämässä välttämätön. Pakko saada.
Luksussuklaakeksisoittorasiakarusellipikkuleipäpurkki.
Must have. Chocolate cookies from Fortnum and Mason.
Just play.
Man and machine gun in English below.
Pariisin jälkeen turvatoimia on tiukennettu entisestään täällä Lontoossa.
Viranomaiset pitävät iskua täällä erittäin todennäköisenä.
Niinpä, kun matkani duuniin kulki tänään poikkeuksellisesti parlamentin, pääministerin virka-asunnon ja valtiovarainministeriön editse, en lainkaan ihmetellyt mestoilla partioivia poliiseja.
Oli seremoniallista vartijaa ratsuilla ja tiukkailmeistä turvamiestä.
Kuten yksikin koppalakki, ei mikään heinähattu-kukkakeppi vaan oikein karpaasi punaparta.
Musta kiireestä kantapäähän, luotiliivit, konetuliase rinnalla koko ajan toimintavalmiina, astelee eestaas tiukoin katsein.
Kymmenkunta turistia on pysähtynyt tarkkailemaan kuviota asiaankuuluvalla kunnioituksella.
Koppalakki seisahtuu, tiivistää katseensa yleisöön.
Irrottaa kätensä aseesta ja…
… vilkuttaa vauvalle.
TILULII! TUI TUI!
Things are quite itchy here in London, after what happened in Paris last weekend.
An attack is considered highly likely also here.
As it happens, today, I witnessed an incident involving a man and a machine gun.
Imagine a security officer, weapon ready in his arms, pacing back and forth,
guarding a gate not far from Downing Street 10.
The man stops.
Looks severely at the public.
Raises his hand and…
…waives at a baby.
Just a few words of being homesick, in English below.
Mun koti. Nyyhkis. My home. Sniff.
Kun…
… on ehkä oikea hetki puida koti-ikävää.
Osasin sitä odottaa, mutta muoto yllätti.
Aivan ensimmäiseksi, jo muutaman viikon kuluttua saapumisesta, joskus syyskuussa, aloin kaivata astioitani: Teemaa, Ultima Thulea, Sukkia makkaralla.
Etenkin Teema-mukeja on ihan kauhea ikävä!
Takerrun isäntien Suomesta tuomiin Marimekon teekuppeihin ja muutamaan kolhiintuneeseen Aino Aaltoon. Ne ovat turvalasini.
(Note to self: ero Savonia-aterimista ei tunnu missään.)
Mun näkymät. Mmmmhh.
Lokakuun tienoilla aloin muistella kotiani. Olohuoneen punaista seinää. Avaria näkymiä ikkunoista. Pakastinta täynnä kotimaisia marjoja. Rustiikkia ovea eteisessä. Pehmeää, filtteröimättä kelpoa hanavettä. Isin entisöimää putkiradiota. Kirjoja. Omaa rauhaa.
Ompelukonetta! Kankaita! Tarve värkätä tuntuu aivan fyysisenä paineena jossakin rintalastan tienoilla.
Laajensin lähiympäristöön. Naapureihin. Korttelin matkaan jooga-studiolle. Kotikulman Alepan loistovalikoimiin. Seurasaaren lenkkeihin. Stockmanniin, Herkkuun etenkin. Ex-duunipaikan erinomaiseen ruokalaan.
Mun vessan ovi. Buhuu.
Helsinkiäkin on ikävä. Kuinka hieno mesta: pääkaupunki mahdollisuuksineen, silti mini. Yhdellä visiitillä keskustassa treffaa sattumalta neljä tuttua, jouluaatonaattona toistakymmentä.
Ja luonto! Facebook-kavereiden ruskakuvat ja auringonlaskut mökkirannassa vääntävät veistä haavassa. Enkä edes ole mikään luontoihminen.
Huomaan haaveilevani muutosta maalle. (Siis HÄH?)
Nyyhkis. Yleiskaiho!
Sitten muutama yllätys.
Minulla ei ole ikävä Suomea. Siis Suomea paikkana, yhteiskuntana, kansana, tapoina, toimintana. Luen uutisia kotimaastani äimän käkenä ja ihmettelen, onko tuo muka minun maani!
Minulla ei myöskään ole ikävä ihmisiä. Ajattelen ystäviä, sukua ja ex-kollegoja hymyillen, mutten tunne kaihon kaiverrusta. Tekstaan, meilaan, skypetän ja facebookkaan − yhteyshän on yhtä tiivis kuin kotona.
Ympärilläni on nyt toisia hyviä tyyppejä.
Vain lähilapset ovat poikkeus. Kun aatos pyyhkäisee Helleä, Haraldia, Mariaa ja Matiasta, sydänalassa muljahtaa. Tunne on sama Helsingissäkin. Kymmenen metriä, kymmenen minuuttiakin on liian pitkä ero. En vaan saa heistä kyllikseni! Hellyyspuuska!
Mun elämä. LOVE!
Mun olohuoneen punainen seinä. Yhyy. Yy-yyy.
Make me feel homesick:
my Finnish design, my home, my yoga studio, my Helsinki,
my closest children Helle, Harald, Maria and Matias.
Love them, miss them.
Do not make me feel homesick: Friends. Family. Finnish media.
Love them, do not miss them.
Thanks to the sms, web, Skype and Facebook, the contact is about as close as it is back home.
And Finland. What on earth is going on in Finland?
Mun kirjahylly. Mun taiteet. Niisk.
Flash from London in English below.
Meidän pihalle – duunin siis – on avattu luistinrata. Rusettiluistelumusaa ja joulukuusi, jossa pallot ovat isompia kuin mun pää, ja myös kiiltävämpiä.
Ehkä käyn joku päivä vähä lesona brassaileen.
Etteivät menneet kylmettyneet varpaat kaunoluistimissa hukkaan silloin 35 vuotta sitten. Kaikki se sirklaus etu- ja takaperin ja ne piruetinyritelmät. Vaa’at, jäniksenammunnat ja pyllähdykset.
Aikuisten liput maksavat noin kympin, siis semmoiset viitisentoista euroa.
Tällä kaikella on tietenkin myös sponsori, eikä se jää epäselväksi.
Minusta tämä on kyllä aivan ihana!
We have an ice rink at work.
Wintery, light music and a sparkling Christmas tree.
It just made me feel so happy and… at home today.
Oppiminen on elämän tarkoitus.
Tarkennan hieman: oppiminen on yksi minun elämäni tarkoituksista.
Kun hommat alkavat sujua omalla painollaan, kun kaikki rullaa ennakoidusti, kun ei enää löydy uutta oivallettavaa, meitsi ikävystyy ja alkaa keikuttaa venettä.
Siksi irtisanouduin ja muutin Lontooseen pari viikkoa sitten.
Sitä saa, mitä tilaa.
Uutta on vyörynyt ylle niin, että päässä surisee. Aivot käyvät ylikierroksilla, ja iltaisin olen aivan töttöröö. Yhdeksän, kymmenenkin tunnin yöunet menevät ihan heittämällä.
ENSINNÄKIN KIELI.
Tein taannoin osan opinnoistani englanniksi, ja pystyn ongelmitta perehtymään mihin tahansa bisneskirjaan panematta edes merkille, luenko suomea vai englantia.
Arkienkku onkin sitten ihan oma juttunsa.
Yhtäkkiä tarvitsen sellaisia ilmauksia kuin suojatie (zebra crossing, jos on maalatut raidat – yleensä ei ole), kirjan selkämys (spine), viivytellä (linger) tai Herra on hyvä vaan ja menee edelleni jonossa, joudun tässä vielä kaivelemaan maksuvälineentynkää pohjattomasta käsilaukustani (Just go!).
Olin myös unohtanut, kuinka vaikeaa on ymmärtää vaikkapa intialaista aksenttia. Älä kerro kellekään, mut kolkyt prossaa menee ohi tässä vaiheessa.
Olen hitaampi ja tyhmempi vieraalla kielellä.
TOISEKSI LIIKENNE.
Kun on semmoiset 46 vuotta harjaantunut tarkkailemaan oikeanpuoleista trafiikkia, on liki mahdotonta intuitiolla oivaltaa, mistä autot, bussit ja pyörät risteyksessä ilmaantuvat.
Etenkään kääntyvää liikennettä en kerta kaikkiaan hahmota.
Säännötkin ovat toiset kuin kotimaassa: valottomassa risteyksessä kääntyvän liikenteen ei näköjään tarvitse väistää suoraan kulkevaa jalankulkijaa.
Kun ihmisiä on paljon, se menee joka ensin ehtii. Kohteliaat eivät pääse koskaan perille.
En silti kulje punaisia päin, vaikka kaikki muut niin tekevät.
Säkällä selviän hengissä valoja noudattamalla.
KOLMANNEKSI KOTI.
Suomessa asun yksin. Täällä kämppiksiäni ovat brittiläinen miespari sekä rehevä, poskisuudelmiltaan ja volyymiltään antelias meksikolainen IT-guru, jonka oikea koti on 
Hollannissa.
Maito tulee pulloissa ovelle kolmasti viikossa.
Myös kananmunille on kotiinkuljetus.
Ja sitten on ne kaikki muut jutut, jotka toisten ihmisten kodeissa ovat hass noh, siis eri tavoin. Täällä on esimerkiksi siistiä!
NELJÄNNEKSI TYÖ.
En osaa vielä juuri mitään. Potentiaalia toki on, ja se odottaa aivan pinnan alla päästäkseen pätemään.
Toistaiseksi kuitenkin joudun kysymään reittiä neukkariin ja onko sim-kortissani pin-koodi ja ettekö te koskaan nuku.
Minusta on tällä hetkellä enemmän häiriötä kuin hyötyä. Lienee normaalia, kun on ollut vasta viikon mestoilla. Silti olen hieman turhautunut, ja omatunto soimaa. (Pöljä!)
Mainittakoon myös, että duunikoneen näppis on erilainen kuin tämän himaläppärin. “Mistä löytyy kysymysmerkki€%&)/:*?”
Kollegoinani on engelsmanneja, italialainen ja argentiinalainen.
Asiakkaita on kymmeniä, ei viittä miljoonaa, kuten kotona. Heidän juurensa ovat maailman eri kolkissa ja ihonvärinsä mitä tahansa vaaleanpunertavan ja tummapaahtoisen mokan väliltä.
Oppimiskokemuksena, ammattimielessä tämä on just nappiin, juuri mitä lähdin hakemaan.
Summaten: olen aivan liekeissä, ja se on mahtavaa!
(Ja vähän HUI!)
Töihin kävelen puolessa tunnissa. Maisemissa ei ole valittamista.
I moved to London two weeks ago.
Everything is different from home: language, traffic, house, work, people…
Moving to another country, to a new setting, is an ultimate learning experience.
So is starting in a new work environment. Even the keyboard is different, and I must be helped with finding the negotiation room.
My brain is on fire.
I need ten hours’ sleep every night.
And I am just loving it all!
(Except when I am just a little bit, like, OMG!)
Major decision in English below.
Teemme lukemattomia valintoja joka päivä.
Osa niistä on pieniä (ostanko tänään reilua kauppaa vai perus-chiquitaa), osa keskikokoisia (vuokraanko asunnon Töölöstä vai Kalliosta), osa suuria (kosinko Mattia vai Teppoa – vai sittenkin Seppoa ).
Yksi suurista valinnoista on klassikko: jäädä vai lähteä.
Tässä risteyksessä olemme useammin kuin tiedostammekaan, oikeastaan joka hetki.
Yleensä jäämme. Muu olisi… noh… liian vaivalloista. Jäisi valintoja vatuloidessa elämä elämättä.
Ja sitten joskus, intuition ja järjen, alitajunnan ja yliminän, velvollisuudentunteen ja nautinnonhalun, vapaudenkaipuun ja pankkitilin käymän reippaansorttisen neuvottelun tuloksena teemme päätöksen lähteä.
Kuukausien, ehkä vuosien itsetutkiskelun jälkeen vastaus on yhtäkkiä selvä.
Ei epäilystäkään.
On tullut aika.
Tällä viikolla irtisanouduin vakituisesta työpaikasta hyvässä yhtiössä.
Syksyn vietän harjoittelijana lontoolaisessa bränditoimistossa.
Sitten katson, mitä tapahtuu.
Sydän liputti tähän suuntaan jo aikoja sitten. Pää ei tuolloin vielä uskonut.
Koska turvallisuus. Koska mukavuudenhalu. Koska epäilys. Koska raha. Koska HUI!
Koska työterveyshuolto. Koska piiiiitkät lomat. Koska jos-en-osaakaan-oikeasti-mitään. Koska kuukausipalkka. Koska KÄÄK!
Palattuani vuorotteluvapaalta liki tasan vuosi sitten alkoi − odotetusti − iso mylly pyöriä pääkopassa.
Lopulta karuselli kiteytyi seuraaviin pointteihin.
YKSI MENOLIPPU SEIKKAILUUN, KIITOS!
Millaisia kokemuksia Sinulla on elämän tienristeyksistä, valinnoista, hyppäämisestä? Kannattiko?
Parasta vai pöljintä ikinä?
Liity kernaasti fundeeraamaan, näpy näpy oheiseen kommenttikenttään!
A dozen times in life, you find yourself in a major crossing.
Which path to choose?
I stood there for three years, my intuition insisting, nagging, persuading.
Finally my reasonable brain got it too.
It was time to go.
This week I resigned from my steady job in a good company, with the loveliest colleagues, superb boss, steady paycheck, long holidays… and the food is great too!
I bought a flight to London, and will spend this autumn as a trainee in a renowned brand design company.
What happens in January?
I do not know.
Isn’t that just brilliant!?
Past and future in English below.
Olohuoneeni arkeologisissa kaivauksissa löysin nivaskan opiskeluaikaisia harjoitustöitä.
Tämä valikoima muinaisia hengentuotteita tarjosi mainion matkan 25 vuoden taakse!
Kun katson näitä otsikoita ja tiedän, miten polkuni sittemmin on kulkenut, voin vain kummastella − niin looginen on ollut reitti tähän päivään.
No okei, purjeveneveistämön toimitusketju on ehkä vähän ulkona… tai ei lopulta sekään! Tapanani on yhä tiirailla prosesseja sillä silmällä, fundeeraten, miten niitä voisi vähän virtauttaa.
Tunnistan siis harkkatöistä hyvin taannoisen itseni ja kiinnostuksen kohteeni. Samat jutut saavat tikittämään tänäkin päivänä.
Olen ytimeltäni sama nyt kuin parikymppisenä. Itse asiassa täpisen samoista kuvioista kuin vekarana.
Se pieni tyttö tiesi, mistä tykkäsi. Nyt isona tyttönä aion kuunnella sitä tarkasti.
Kaivoin historiaa, ehkä löysinkin tulevaisuuden!
I found a bunch of old assignments that I had prepared for my journalistic and engineering studies about 25 years ago.
It amazes me how logical my path has been from those times until today!
I also take notice that what interested me then, still makes me tick.
The past loves are good to remember, when planning the future.
Couture & Views 