Elämässä välttämätön. Pakko saada.
Luksussuklaakeksisoittorasiakarusellipikkuleipäpurkki.
Flash From London #6
Must have. Chocolate cookies from Fortnum and Mason.
Just play.
Author: Couture & Views
Väläys Lontoosta, numero 5
Man and machine gun in English below.
Pariisin jälkeen turvatoimia on tiukennettu entisestään täällä Lontoossa.
Viranomaiset pitävät iskua täällä erittäin todennäköisenä.
Niinpä, kun matkani duuniin kulki tänään poikkeuksellisesti parlamentin, pääministerin virka-asunnon ja valtiovarainministeriön editse, en lainkaan ihmetellyt mestoilla partioivia poliiseja.
Oli seremoniallista vartijaa ratsuilla ja tiukkailmeistä turvamiestä.
Kuten yksikin koppalakki, ei mikään heinähattu-kukkakeppi vaan oikein karpaasi punaparta.
Musta kiireestä kantapäähän, luotiliivit, konetuliase rinnalla koko ajan toimintavalmiina, astelee eestaas tiukoin katsein.
Kymmenkunta turistia on pysähtynyt tarkkailemaan kuviota asiaankuuluvalla kunnioituksella.
Koppalakki seisahtuu, tiivistää katseensa yleisöön.
Irrottaa kätensä aseesta ja…
… vilkuttaa vauvalle.
TILULII! TUI TUI!
Flash From London #5
Things are quite itchy here in London, after what happened in Paris last weekend.
An attack is considered highly likely also here.
As it happens, today, I witnessed an incident involving a man and a machine gun.
Imagine a security officer, weapon ready in his arms, pacing back and forth,
guarding a gate not far from Downing Street 10.
The man stops.
Looks severely at the public.
Raises his hand and…
…waives at a baby.
Muutama sana koti-ikävästä
Just a few words of being homesick, in English below.
Mun koti. Nyyhkis. My home. Sniff.
Kun…
- flunssa jatkuu kahdettatoista päivää ja neljä seinää ajavat sekoamisen partaalle
- boileri on rikki eikä talossa siis ole lämmitystä, pyyhe on aamulla vielä märkä edellisen suihkun jäljiltä ja kuuma vesi tulee varajärjestelmästä
- taloon muuttaa uusia vieraita, jotka kaiken lisäksi ovat häämatkalla
- tuplabuukkauksen vuoksi on lähdettävä karkuun neljäksi yöksi
- pankkitilin saldo hupenee hyvää vauhtia vaikka ostan vain ruokaa ja katon pääni päälle
- suppean vaatevaraston pyörittäminen pyykistä ylle ja takaisin alkaa ottaa kupoliin/tyylitajuun
- Pariisissa listitään ihmisiä sattumanvaraisesti, ja Lontoossa ulisee jatkuvasti sireeni
… on ehkä oikea hetki puida koti-ikävää.
Osasin sitä odottaa, mutta muoto yllätti.
Aivan ensimmäiseksi, jo muutaman viikon kuluttua saapumisesta, joskus syyskuussa, aloin kaivata astioitani: Teemaa, Ultima Thulea, Sukkia makkaralla.
Etenkin Teema-mukeja on ihan kauhea ikävä!
Takerrun isäntien Suomesta tuomiin Marimekon teekuppeihin ja muutamaan kolhiintuneeseen Aino Aaltoon. Ne ovat turvalasini.
(Note to self: ero Savonia-aterimista ei tunnu missään.)
Mun näkymät. Mmmmhh.
Lokakuun tienoilla aloin muistella kotiani. Olohuoneen punaista seinää. Avaria näkymiä ikkunoista. Pakastinta täynnä kotimaisia marjoja. Rustiikkia ovea eteisessä. Pehmeää, filtteröimättä kelpoa hanavettä. Isin entisöimää putkiradiota. Kirjoja. Omaa rauhaa.
Ompelukonetta! Kankaita! Tarve värkätä tuntuu aivan fyysisenä paineena jossakin rintalastan tienoilla.
Laajensin lähiympäristöön. Naapureihin. Korttelin matkaan jooga-studiolle. Kotikulman Alepan loistovalikoimiin. Seurasaaren lenkkeihin. Stockmanniin, Herkkuun etenkin. Ex-duunipaikan erinomaiseen ruokalaan.
Mun vessan ovi. Buhuu.
Helsinkiäkin on ikävä. Kuinka hieno mesta: pääkaupunki mahdollisuuksineen, silti mini. Yhdellä visiitillä keskustassa treffaa sattumalta neljä tuttua, jouluaatonaattona toistakymmentä.
Ja luonto! Facebook-kavereiden ruskakuvat ja auringonlaskut mökkirannassa vääntävät veistä haavassa. Enkä edes ole mikään luontoihminen.
Huomaan haaveilevani muutosta maalle. (Siis HÄH?)
Nyyhkis. Yleiskaiho!
Sitten muutama yllätys.
Minulla ei ole ikävä Suomea. Siis Suomea paikkana, yhteiskuntana, kansana, tapoina, toimintana. Luen uutisia kotimaastani äimän käkenä ja ihmettelen, onko tuo muka minun maani!
Minulla ei myöskään ole ikävä ihmisiä. Ajattelen ystäviä, sukua ja ex-kollegoja hymyillen, mutten tunne kaihon kaiverrusta. Tekstaan, meilaan, skypetän ja facebookkaan − yhteyshän on yhtä tiivis kuin kotona.
Ympärilläni on nyt toisia hyviä tyyppejä.
Vain lähilapset ovat poikkeus. Kun aatos pyyhkäisee Helleä, Haraldia, Mariaa ja Matiasta, sydänalassa muljahtaa. Tunne on sama Helsingissäkin. Kymmenen metriä, kymmenen minuuttiakin on liian pitkä ero. En vaan saa heistä kyllikseni! Hellyyspuuska!
Mun elämä. LOVE!
Mun olohuoneen punainen seinä. Yhyy. Yy-yyy.
About Being Homesick
Make me feel homesick:
my Finnish design, my home, my yoga studio, my Helsinki,
my closest children Helle, Harald, Maria and Matias.
Love them, miss them.
Do not make me feel homesick: Friends. Family. Finnish media.
Love them, do not miss them.
Thanks to the sms, web, Skype and Facebook, the contact is about as close as it is back home.
And Finland. What on earth is going on in Finland?
Mun kirjahylly. Mun taiteet. Niisk.
Väläys Lontoosta, numero 4
Flash from London in English below.
Meidän pihalle – duunin siis – on avattu luistinrata. Rusettiluistelumusaa ja joulukuusi, jossa pallot ovat isompia kuin mun pää, ja myös kiiltävämpiä.
Ehkä käyn joku päivä vähä lesona brassaileen.
Etteivät menneet kylmettyneet varpaat kaunoluistimissa hukkaan silloin 35 vuotta sitten. Kaikki se sirklaus etu- ja takaperin ja ne piruetinyritelmät. Vaa’at, jäniksenammunnat ja pyllähdykset.
Aikuisten liput maksavat noin kympin, siis semmoiset viitisentoista euroa.
Tällä kaikella on tietenkin myös sponsori, eikä se jää epäselväksi.
Minusta tämä on kyllä aivan ihana!
Flash from London #4
We have an ice rink at work.
Wintery, light music and a sparkling Christmas tree.
It just made me feel so happy and… at home today.
Lounaani, ympäristörikos
More about my criminal lunch in English below.
Olen koukussa tähän kirpeään korealaiseen hapankaaliin, kimchiin.
Lontoo on täynnä mahtavia, kiinnostavia, pikkuruisia tai tilavia, trendikkäitä tai perinteisiä, tyylikkäitä tai rokahtavia, edullisia ja tyyriitä ravintoloita.
Keittiöt edustavat makuja kaikista maailman kolkista.
Tekeekö mieli libanonilaista arkimurkinaa? Löytyy.
Olisiko japanilais-korealaista fuusiosushia? Kyllä.
Maistuisiko etiopialainen kahvi ja turkkilainen baklava? No problem.
Italialainen pizza-pasta-panino? Ma certo!
Vai hingutko sittenkin vasenkätisten kaljujen munkkien täydenkuun aikaan paahtamaa syntymättömän karitsan kylkeä? Eiköhän onnistu sekin.
Tonnikalasalaatti ja aasialaiskökkäreitä Itsusta.
Kun ympäristö tarjoaisi kaikkea, täkäläinen lounaskulttuuri vaikuttaa mahdollisuuksien tuhlaamiselta.
Kollegoiden kanssa ei lähdetä toimistosta yhdessä syömään. Kukaan ei tunnu kaipaavan pientä breikkiä päätetyöskentelyyn, ei hetken tyhjänpäiväistä turinaa työkavereiden kanssa, sitä höpsöttelyä, joka samalla rakentaa me-fiilistä.
Sen sijaan kukin − nälän äityessä tai kun hommaan tulee sopiva rako − pujahtaa vuorollaan ulos ja poimii jotakin viereisestä Tescosta (lue: Alepa) tai lähikortteleiden take away -tiskeiltä.
”Ateria” ”nautitaan” työpöydän ääressä, näppiksen päällä.
Aivan toimistomme nurkilla on muun muassa seuraavat kulinaariset noutokeitaat:
- Pret eli Pret A Manger, kahvilaketju, joka kehuu tarjoavansa ”luonnollista ruokaa”
- Leon, ravintolaketju, joka kehuu tarjoavansa ”luonnollista pikaruokaa”
- Itsu, pikaruokaketju, joka kehuu tarjoavansa terveellistä aasialaista ruokaa
- Kimchee, korealaista ruokaa mukaan
- Wasabi, japanilaista sushia ja bentoja mukaan
Hyvää tässä on se, että take awaynä on tarjolla muutakin kuin hampurilaisia. Mukaan voi siis poimia ravitsemuksellisesti monipuolista ruokaa.
Kääntöpuolena on aivan kä-sit-tä-mä-tön roskan määrä: laatikko ruoalle, rasia ja kansi salaatille, muoviset aterimet, lautasliinoja, muovikassi, vesipullo, kuitti.
Jokainen lounaani on rikos ympäristöä, maapalloa ja kaikkia sen eläviä olentoja kohtaan.
Ja kuinka surullista onkaan aterioida pahvilootasta ruokaa muovihaarukalla meilejä samalla katsastaen.
Ei sellainen ole hyväksi ihmiselle.
Pariisissa tällainen selänkääntö elämän todellisille nautinnoille ei tulisi kuuloonkaan!
Lammaskoftaa Leonista.
Kanasalaattia Kimcheestä. Nuo riisipallerot ovat erikoisen namuja, ja kastike hottia!
Siis aloeveraa voi JUODA! Se on vihreää, aavistuksen makeaa ja siinä lilluu hippusia.
Leonista kanaa ja chimichurri-munakoisoa, Tescosta hedelmäsalaattia.
My Lunch, Crime Against Life
You can find any imaginable kitchen of the world here in London.
How odd it is, then, to realise, that the pleasures of table do not really extend to the workday lunches .
It is just a quick take away, consumed in a haste by the computer keyboard.
And with every meal we add to the waste burden with many layers of cardboard and plastic.
My lunch is a crime against the Globe and the pleasures of life.
How sad.
The French would never approve.
Kassilohta boksissa.
Väläys Lontoosta, numero 3
Flash from London in English below.
Pohjanmeren rannalla, Norfolkissa.
Olen menettänyt ääneni.
Tämä ei ole metafora, vaan aivan konkreettisesti en pysty muodostamaan ääniä kurkullani. Tulee vaan pihinää.
Joku virus.
Mikä kiinnostava ihmiskoe!
Hyvä kuunnella välillä.
Flash from London #3
I have lost my voice.
This is no metaphor. My throat is unbelievably sore and cannot make sounds.
So I just listen.
Makes me think.
(The view is from a trip to Norfolk last weekend; beach by the North Sea.)
Väläys Lontoosta, numero 2
Flash from London in English below.
London Eye katselee joelle.
Halloween innoitti britit hirviöitymään oikein olan takaa. Toinen toistaan karmivampia olentoja koikkelehti pitkin maita, mantuja. Vähänkö siinä hätkähtää, kun käännähtää huoltoaseman jonossa ja päätyy tuijottamaan aikuista miestä naama riekaleina.
Alueellamme pantiin pystyyn tuhansien ihmisten laittomat reivit, jotka äityivät mellakoinniksi. Meitsi uinui muutaman korttelin päässä autuaan tietämättömänä.
Sunnuntaina kaupunkia peitti hernerokkasumu. Aurinko yritti läpi sinnikäästi ja onnistui: pitkähihaisen t-paidan keli.
Utu ei ottanut hälventyäkseen illallakaan. Thamesin valot siftasivat niin, että se oli huuu-hu-uu ja aaaaahhh yhtaikaa.
Nostokurkia sumussa.
Flash from London, #2
Post-Halloween pics from river Thames.
The fog is soothing and spooky at the same time.
Big Ben ja parlamentti kietoutuvat utuun.
Marraskuun kuvamiete
Kuva Pian, kirjaimet Kirsin.
Image & Impression: November
Visuals by Pia, words by Kirsi.
Kun lopetat heilumisen,
huomaat,
että sinua kannatetaan.
Stop wiggling!
You’re supported.
Väläys Lontoosta, numero 1
Flash from London in English below.
Toinen blogini lukijoista on toivonut tiheämpää postaustahtia. Ei kuulemma tarvitsisi olla niin pitkiä ja viimeisteltyjäkään julkaisuja, kunhan vaan olisi jotakin, kun keskellä työpäivää tekee mieli kuikuilla maailmaa oman deskin ulkopuolella.
Aloitan siis tällaiset pikapostaukset. Ei mitään monen tunnin säätöä vaan jonkinlainen hetken lapsi. Ikään kuin Instagram, mutta blogissa.
Voivat kyllä olla muutaman tovin takaa. Ei siis varsinaisesti viimeisimpiä uutisia, vaan ennemminkin tunnelmia, vaikutelmia ja oivalluksia.
Tässä ensimmäiseksi muutama kuva Gherkinistä, cocktail-kurkusta, kuten tätä Lontoon profiilissa hyvin erottuvaa fallosta häveliäästi kutsutaan.
Työasiat veivät minut liki huipulle, 38. kerrokseen.
Ei huono, harkkarilta.
Flash from London, #1
The other of my blog followers has wished for more frequent posts, so that she could get inspired in the middle of her workdays.
A blog post usually takes me about three hours or more. I just cannot do it that often, with a life to live, work and stuff.
To satisfy the demand, I decided to start these flashes. It is like Instagram, but on my blog.
The posts are easy and light to produce, just a snack to consume.
Not always the latest news, but rather moods, ambiances, maybe an odd epiphany every now and then.
So here you go with a taste of Gherkin, one of the most distinctive buildings scraping the London skyline.
My work took me to the 38th floor.
Ha! On the top!
And I am just an intern…
Luovan luokan toimistoelämää Lontoossa
Summary in English below.
Arki on arkea, ja niin Lontoossa kuin Helsingissä vietän arkeni toimistossa.
Kun kaikki muuttuu kerralla, aistit herkistyvät. Muutaman tovin ajan sitä huomaa asioita.
Pian, aivan kohta, uusi ja yllättävä onkin normia perussettiä, eikä sitä pane enää merkille.
Jottei pääse unohtumaan, kirjaan seuraavassa yksityisiä, yksittäisiä ja yleisiä ensihavaintojani lontoolaisen luovan luokan konttorielämästä.
Somerset House.
Bränditoimistomme sijaitsee Somerset Housessa, vaikuttavassa ex-palatsissa vuodelta 1780. Paikalla oli toki Tudorin aikainen luksuspytinki jo vuonna 1551. Kuvaan sopii myös, että talon ”uusi siipi”, New Wing, on 160 vuotta vanha.
Rakennus on nyt pyhitetty kulttuurille, ja käytävien varrella majailee useita pieniä luovia toimistoja: kuvittajia, ajatushautomoita, firma joka tekee filmien castingeja…
Meillä on noin 25 neliön huone, jossa on kymmenen työpistettä. Kerralla paikalla on yleensä sellaiset seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ihmistä. Tunnelma on tiiviihkö.
Yhtaikaa saattaa olla meneillään yksi sisäinen keskustelu toimistossa, yksi puhelinneuvottelu painotalon kanssa sekä yksi skype-yhteys asiakkaaseen sinne jonnekin. Taustalle sopivat pehmeä hissi/hittimusa tai 80-luvun brittihitit.
Kun yksi aivastaa, muut poikkeuksetta kiekaisevat ”Bless you!” Oikeampi saattaisi olla “Save us!”
Toimistoissa on hiiriä. Toistan. Toimistoissa on hiiriä.
Yhtään en ole vielä nähnyt, mutta hiirenloukkuja möllöttää muutaman metrin välein ja kollegat raportoivat vilistävistä vieraista.
Äitisi ei ole töissä täälläkään. Myös näissä toimistokeittiöissä muistutetaan yhteisistä säännöistä: kunnioita muita ja siivoa itse jälkesi.
Osa tapaamistiloista on fänsimpää sorttia.
Brittiläistä minimalismia kokoustamiseen.
Herkkuja hiirille.
Siivissä riittää käytäviä.
Äitisi ei ole töissä täälläkään.
Käsienkuivaaja helvetistä, takuulla yli sata desibeliä.
Hanasta saa jääkylmää ja kiehuvan kuumaa vettä.
Portaikko on Italiasta.
Päivät ovat pitkiä. Kun saavun mestoille 9:30 – aika jolloin minun on toivottu aloittavan – olen (toiseksi) viimeinen saapuja. Kun poistun 18:30 olen ensimmäisiä lähtijöitä.
Eräänäkin perjantai-iltana heitin palttoota niskaan siinä seitsemän aikaan. Minua ennen oli lähtenyt kaksi, jälkeeni jäi vielä kuusi uurastajaa. Ja ei, tyypit eivät vaan hengaa siellä, vaan paiskivat ihan oikeasti duunia.
Ihmiset eivät vaikuta syövän lounasta lainkaan tai hotkaisevat vain jonkin snackin työpöydän ääressä. Tätä minun on todella vaikea ymmärtää. Taidan kirjoitan ruokakulttuurista ihan oman postauksen myöhemmin.
Kävelen töihin ja oh boy, se on siunaus, jonka merkityksen voi ymmärtää vain aamun ruuhkametrossa kröhinää, likistyksiä ja tahmaisia kahvoja väistellyt kanssalontoolainen.
Nyt kuuden viikon jälkeen huomaan, etten enää ole turisti. Olen… kuin kotonani.
Kolmen kuukauden harjoitteluni alkaa olla puolivälissä.
Kannattiko?
Ha! Vielä kysyt!
Kollegat ahkerina. Kuvaan osui sattumoisin vain brittejä. Foton ulkopuolella suomalainen, italialainen ja argentiinalainen.
Tilaa on välttämättömälle. Ja vain sille.
Creative Class Office Life in London
The first half of my three-month internship is behind.
It is time to recap some impressions of the creative class office life in London.
Our brand agency is in Somerset House, a former palace dating from 1780.
Today, the building hosts cultural events and exhibitions, and several creative agencies reside inside its thick walls.
Our office room is some 25 square meters, with ten workplaces.
We are usually seven to nine people present. Tight.
There are mice in the house. Have not seen any yet, though.
People work a lot, easily 10−12 hours per day.
Also, they do not seem to have any proper lunch break.
I wonder, if my colleagues are actually… robots?
Maybe not, since occasionally they sneeze.
When that happens, the whole room declaims ’bless you’.
So was it worth quitting the steady paycheck?
Was it worth starting an internship at the age of 46?
Is the learning curve steep enough?
Is the adventure worth all the effort and risk?
ABSOLUTELY!
Toimistomme ikkuna antaa Somerset Housen avaralle sisäpihalle.
Couture & Views 