Kävimme ystäväni kanssa katsomassa ranskalaisen elokuvan Linna Italiassa.
Leffan jälkeen totesimme itsemme hyvin tasapainoisiksi ihmisiksi.
We just saw, my friend and I, the French film A Castle in Italy.
We realized we are very balanced and serene people.
Nainen kaiken peittävässä mustassa kaavussa,
vain viilto silmien kohdalla,
imettää poikaansa kerrosten alla.
Vastapäätä ranskalaistyyppinen kaunotar rakentaa kasvonsa.
Arsenaali sylissä, peiliin lähikontakti.
Fasadi nousee hipaisu hipaisulta, pigmentti pigmentiltä.
Turvakerroksensa hänelläkin.
Kaksi pukua seuraa metamorfoosia ilmeettöminä.
Molemmilla kuulokkeet ja salkut, töihinraahautujan uupunut olemus.
Ja sitten, toisella turkoosiraidalliset sukat – haa, ei mikään Cityn mies sittenkään!
Ei syytä varoa kuilua.
Woman, in burka, breast-feeds her son under the layers.
Just opposite, a young beauty constructs her day-look.
Foundation, brows, lashes and lips.
Pow(d)er. No blush.
She has her protecting sheets, too.
Two suits follow the metamorphosis, seemingly indifferent.
They have earphones, they have briefcases, they have fatigue.
And suddenly, teal-striped socks!
Not a City man, after all.
Not minding the gap.
I posted it for you in English below.
En ole koskaan pitänyt Lontoosta.
Liikaa ihmisiä. Liian iso. Liikaa ihmisiä. Joka käänteessä meinaa jäädä auton alle. Liikaa ihmisiä. Kaikki on kallista paitsi museot. Liikaa ihmisiä. Hotellihuoneet ovat miniatyyrejä – laskua lukuunottamatta. Liikaa ihmisiä. Metro kirskuu kaarteessa tärykalvot puhki.
Ja joko mainitsin, että ihmisiä on liikaa?
Vuosi, pari sitten sain tutustua työni kautta mahtaviin britteihin. Nämä pesunkestävät lontoolaiset ovat esitelleet minulle kotikaupunkiaan monelta kantilta.
Olen bunkannut kohtuuhinnalla heidän airbnb:ssään, alkanut seurata The Guardiania ja rundaillut kaupungissa useaan otteeseen, viime talvena peräti viisi viikkoa putkeen.
Kummasti on alkanut Lontoo maistua!
Kaikkein olennaisinta kaupunkisuhteeni kehitykselle oli kuitenkin tämä oivallus:
ÄLÄ MENE OXFORD STREETILLE.
Ja etenkään älä mene Oxford Streetille LAUANTAINA.
Se on helvetin esikartano.
Mr Selfridge voi kyllä odottaa.
Tämän kun hoksaa, yhtäkkiä populaa onkin aivan sopivasti.
Joskus on jopa autiota ja hiljaista, suomalaiselle sopivalla tavalla harvaa.
Nyt Lontoo on yksi lempikaupunkejani. Sinne pyrähdän haistelemaan trendejä.
NUUUUUUHKIS!
I used to dislike London.
Too many people. Too big. Too many people. Too expensive. Too many people.
People. People. People.
Men. Women. Children. Tourists.
(Oh, always those damn tourists!)
That is just too much for a Finn
who lives happily with some 15 fellow citizens per square kilometre.
Through my work, I have recently had the opportunity to make friends with great natives.
They have shown me London’s many faces.
What an amazing city!
The main breakthrough was achieved when I realized this:
DO NOT GO TO OXFORD STREET!
And, in particular, do not go to Oxford Street ON SATURDAY!
No Londoner would.
It is insane. It is hell.
Now, I just let Mr Selfridge wait.
And I am happier with us than ever!
Me and my London.
Executive summary in English below.
FYI: tämä postaus on silkkaa nörtteilyä.
Vieraita oli kelpo joukko, joten tein tupla-annoksen pekaanipähkinäpiirakkaa.
Hieman siinä ihmettelin taikinan koostumusta – jotenkin jauhoisempaa kuin muistinkaan. Tarkistin: kyllä, olen kertonut ainekset kahdella aivan oikein.
Uunista tullessaan pohja oli tavallista vaaleampi ja murenevaisempi. Ihme juttu.
Aamuyöstä – klassisesti kello 3:20 – säpsähdin vielä hämmästelemään tätä asiaa. Oliko blogissakin antamani ohje väärä?
Silmät sirrillä riensin googlettamaan. Oikein oli.
En ymmärrä.
Aamulla kykenin loogiseen ajatteluun.
⇒ Ainoan virhelähteen täytyi olla käyttämäni mitta.
Leipomisessahan mittojen kanssa on tarkempaa kuin muussa ruuanlaitossa. Siksi tällä on väliä.
Ja insinööriä nyt vaan kiinnostaa.
Normaalissa piirakkasatsissa käytän mittaamiseen desilitran mittaa, ruåstumatonta terästä Ruåtsista.
Tupla-annoksessa jauhoja on kuusi desilitraa, joten olin ottanut käyttöön puolen litran Tupperwaren.
Testi 1. Mittaan desilitran mitalla vettä Tupperwareen. Ensin yksi, sitten kaksi, kolme, neljä, viisi desilitraa.
Mamma mia! Tupperwaren viivat ovat väärässä paikassa! Virhe on sitä suurempi, mitä enemmän vettä on.
Tupperwarella mitattuna jauhoja tulee selvästi liikaa.
Järkytyn laatutuotteen virhemarginaalista. Asia vaatii lisää tarkastelua/tarkistelua.
Testi 2. Asetan alle digitaalivaa’an. Mittaan metallimitalla vettä Tupperwareen ja seuraan samalla massaa: 100 grammaa, 200 grammaa…
Nyt Tupperware näyttää olevan ihan okei. Sen sijaan ruåtsalaisella desilitralla vettä saa siirrettyä vain 92 grammaa. Siis kahdeksan prosenttia vähemmän kuin pitäisi!
(Toim. ins. huom. Oikeastaan veden pitäisi olla neljä astetta Celsiusta, jotta desilitran massa todella olisi sata grammaa. Lämpötilan merkitys on kuitenkin tosi pieni, kunhan vesi vaan pysyy
nesteenä, eikä siis jäädy tai höyrysty, joten näillä mennään.)
(Toim. ins. huom. 2. Oletan siis tässä, että vaaka näyttää oikein. Ja ehkä näyttääkin, kun Tupperware on sen kanssa samaa mieltä. Öööö, onkohan tämä nyt kehäpäätelmä?)
Testi 3. Kokeilen vielä suomalaisella desilitralla. Sama juttu.
Ainakaan nestettä en saa liikutettua oikeaa määrää yhden desilitran mitalla. Aina tulee liian vähän.
Jauhojen kanssa voi olla eri juttu, koska ne eivät ole vaarassa läikkyä yli.
Höh.
Olenko itse asiassa käyttänyt piirakan perusannokseen aina liian vähän jauhoja, ja tupla-annoksessa niitä on nyt oikea määrä?
Alkaa mennä liian hifistelyksi. Tämähän on nyt vaan torttu.
Mitä tästä voimme arkipäätellä?
Vetomitat ovat haastavia. Eri välineillä tulee erilainen lopputulos. Pro käyttäisi varmaankin painomittoja.
Piirakka tekee hyvin kauppansa joka tapauksessa.
Minulla on muuten myös Ikean metallinen litran mitta. Siinä asteikko kyllä ON pielessä…
Hi-Fi-Nerdy BakingI wondered why my pecan pie was different from normal.
Finally I tested the cup I used for measuring.
Conclusion: if you want it accurate, use the balance.
IIIIKKKK!
Suomi ilmestyi täysjyvänäkkileipääni.
Pieni pää eikä varpaita, mutta Suomi se on!
OMG!
Finland appeared in my rye crisp bread.
No head, no toes, but it is Finland all right.
Please, see in English below.
Piti maalata yksi seinä.
Tietenkin homma lähtee sitten lapasesta. Pahasti.
Muut seinät makuuhuoneessa alkavat näyttää nuhjuisilta.
Maalaan nekin.
Entäs eteinen sitten?
Peittoon vaan, elämän jäljet ja kolhut!
Uutta väriä olohuoneeseen mallailen jo…
Jalkalistat.
Tää on paha.
Tarkoittaisi konttailua ja öljypohjaista döfistököttiä, joka tunnetaan Maalarin valkolakkana.
Ystäväni muistuttaa, että normaalisti katsoja on jalkalistoista puolentoista metrin päässä. Ja jos päätyy lähemmäs, promilleja on niin paljon, ettei tarkkaavaisuus ole parhaimmillaan.
0–2-vuotiaat taas eivät ole järin vaativia listojen sävyn suhteen.
Yritän pitää itseni hallinnassa.
Samaisen ystävän piti taannoin vain siirtää vanha boileri. Kodista päätyi lopulta remonttiin kaksi kerrosta, kun vessa ja keittiö vaihtoivat päittäin paikkaa.
Makkarin olen maalannut vasta kertaalleen. Silti oikea epäkäslihas on jo ihan muusina, ja aamulla joka paikkaa särki, pohkeita etenkin. Rakennustikkaat.
Huusholli on hävityksen kauhistus, kun yksi huone on tyhjennetty toiseen. Sohvalta – jolla tilapäisesti nukun – on polku keittiöön sekä vessan- ja maalipöntölle.
Tämä on handulissa. Tämä on handulissa. Tämä on handulissa. Tämä on handulissa.
ON!
.
.
.
Hmmmm, pistorasiat näyttävät kovin kellertyneiltä tuolla uutuudenvalkealla seinällä…
Liitteenä pakkelinhiontameitsie.
Työsuojelu ennen kaikkea.
I just wanted to paint one bedroom wall.
Well, it kind of got out of control and I seem to be entering a total renovation mess.
Just wait and see…
Tein veroilmoituksen.
Siihen meni viisi (5) minuuttia.
Olen siitä iloinen!
I filled in my tax return form.
It took me five (5) minutes.
Paying high Finnish income tax has been made really easy.
Hooray to that!
Sattuipas äsken ennen joogatunnin alkua.
Tuttuni puhelin soi. Soittaja oli tuntematon poika, joka sanoi asuvansa samassa talossa.
Nuorimies siinä pirautteli varoittaakseen, että oli tulossa huomenna virpomaan. Kannattaisi kuulemma varautua.
“Iso suklaamuna olis kiva. Ja sit mä kerään semmosia fudiskortteja.”
Povaan bisnestuttuja, menestystä ja vaikutusvaltaa.
An unknown boy called my friend.
Just wanted to let her know what he expected when ringing the doorbell on Easter’s traditional trick or treat round.
Tapahtuipa nelosen ratikassa.
Vaunu oli tupaten täynnä tuimia aamuhelsinkiläisiä.
Seuraavalta pysäkiltä sisään työntyi vielä lauma mukuloita – ehkä kuusivuotiaita – fosforiliiveissään. Sovittivat itsensä sinne jonnekin rakoihin.
Tunnelma oli tiivis. Keinahtelimme vaiteliaina vaunun kolkkeessa, kuka missäkin aatoksissa.
Mannerheimintiellä hiljaisuuden rikkoi kirkas pojan ääni.
”Toi on eläinmuseo!”
Siihen lastenhoitaja: ”Ei. Se on eduskuntatalo.”
Learning architecturePicture yourself the tram #4 in Helsinki.
Full of morning people.
In squeeze themselves a group of children, six-year-olds, I would say.
The tram continues along Mannerheimintie, the main street in the city centre.
Sleepy atmosphere prevails.
Until a boy notices, loudly: ”That is the Natural History Museum!”
Nanny corrects him, softly: ”No. It is the House of Parliament.”
Couture & Views 