Viikkoni keinoemona, osa 1

My week as puppy mum starts in English below.

2017_02_19_blogi_latten-ruokakupit_pha_img_4974

Minulla on koirakuume.
Jo muutaman vuoden ajan olen tuijotellut elämässä tai somessa eteeni osuneita hauveleita idioottimaisesti hymyillen.

Niin. Tuo sana kertoo oikeastaan kaiken.

Hauveli.

Hauvelivauvelikultsipuppelitiluliitulepiatätylinluoksetuletuletuitui!

Onneksi onnistuin ulkoistamaan koiran hankinnan lähipiirille. Sovittiin, että voin sitten hoitaa sitä tarvittaessa.

Se hetki on nyt koittanut.
Latte, 10 kuukautta, tulee luokseni tänä iltana hiihtolomalle.

Hieman arveluttaa. En tiedä koirista mitään.

Vaan en nyt ehdi kirjoittaa enempää, kun täytyy nostella kaikki tärkeä ja maukas metrin korkeuteen.

Palaan asiaan raportein jo huomenna.

My week as puppy mum, part 1

So for a while now I have wanted a dog.

Badly.

Fortunately, my sensible side has been winning so far.
I even managed to outsource the dog-ownership to my friends!

Today, their puppy – or teenager, rather – is coming to spend a week at my place, when his family is traveling for winter holiday.

I am a bit concerned.

This is all new to me.

The ultimate goal: keep the creature alive for the next 7,7 days.

Hellän dynaamisia kohtaamisia Otaniemessä

Training brain and heart in English below.

2017_01_19_blogi_esa-saarinen_1_pha_img_4250

Pyrin jatkuvasti ja tietoisesti kehittämään mieltäni yhä joustavammaksi.

En tarkoita, tietenkään, höh, purkkana venyvää moraalia.

Tarkoitan ilmiöille ja ihmisille avointa asennetta, rohkeutta kurkata (näkö)kulman taakse, mahdollisuuksien havaitsemista, moneen suuntaan taipuvaa ajattelua.

Sen ymmärtämistä, että nyt näyttää olevan näin, voi olla että myös oikeasti on näin eikä vain näytä siltä, voi olla että se on hyvä, ja kas, toisinkin voisi olla, ja sekin voisi olla hyvä tai sitten parempi tai huonompi tai vain erilainen.

Pois jämähtämisestä, kohti liikettä.

Uskon, että niin on hauskempaa!

Treeniohjelmaani kuuluu esimerkiksi faktaa, fiktiota, mediaa, valeuutisia, self-helpiä, leffoja, Ruotsin miljonääriäitejä, työpaikan vaihdoksia, maan vaihdoksia, taidetta, hieroglyfikursseja, sananvaihtoja kulma-Alepan avohoitoleidien kanssa ynnä Fb-live-chat kahden samoin suuntautuneen aivovenyjä-ystäväni kanssa.

Aina tilaisuuden tullen yritän tökkiä mukavuusalueen reunoja, koke(ill)a jotakin uutta.
Uteliaana, ihmetellen, havainnoiden, tuomitsematta.

Eikä sen tarvitse olla extremeä. Ihan minivenytyskin riittää. Jos nyt vaikka maistaisi uutta jäätelöä. Ei tyytyisi taatuntuttuun suklaaseen, jos tajunnan laajentamiseksi tarjolla on kuusenkerkkäuutteella terästettyä terva-vaniljaa.

Otetaan riski (”Jos se on pahaa!”), mutta aika pieni riski (”Milloin jätski muka on ollut pahaa?”), joka joskus realisoituu (”Oli tosi outoo, mut siis cool!”).

On myös oivalluttavaa ajatella omaa ajatteluaan: astua itsensä ulkopuolelle havainnoimaan niitä kaavoja, joita omassa fundeerauksessaan noudattaa.

Mielitreeni voi olla vaivalloista, ja joka tapauksessa se vaatii jatkuvaa valppautta. Ei aina ota onnistuakseen.

Vaan juuri siksi meille on suotu Esa Saarinen!

Esa vie meidät levadakävelyille omaan ajatteluumme. Kiivetään, laskeudutaan, kastellaan varpaat, katsellaan maisemia. Hengästytään ja hämmästytään.

Aina hyväksyvästi ihmetellen, yhdessä muiden kanssa.

Osallistuin kymmenen vuotta sitten Esan Pafos-seminaariin. Se oli tajunnan räjäyttävä kokemus kaltaiselleni uomakipitykseen taipuvaiselle ylisuorittajalle.

”Nyt on näin, ja millä kaikilla muilla tavoilla voikaan olla!”

Ilman Pafosta en ehkä koskaan olisi lähtenyt jahtaamaan Ominta Juttuani.

Tämä kaikki tulvi mieleeni eilen Otaniemessä, Aalto-yliopiston isossa salissa, opiskeluajoilta niin tutussa.

Sali oli täynnä. Viisi-, kuusisataa ihmistä, suurin osa opiskelijoita (ovat tosi karvaisia nykyään, nuo opiskelijat, toim.huom.), moni myös aikuisempi, työelämässä tai eläkkeellä jo. Lavalla leopardina Esa Saarinen, älykäs, analyyttinen, looginen intellektuelli. Hauska, lempeä, herkullinen niin ilmaisussaan kuin ilmiasussaan.

Nauroimme ääneen. Liikutuimme. Vaikutuimme. Jäimme pohtimaan.

Ei meikäläisen teekkariaikoina luento päättynyt aplodeihin!

Suosittelen siis tätä Saarisen jokakeväistä luentosarjaa Filosofia ja systeemiajattelu. Keskiviikkoisin kello 15–18 Espoon Otaniemessä, ex-Teknillisen korkeakoulun ex-päärakennuksen Aalto-salissa.

Mene, avaudu, hurmaannu!

(Ei maksa mitään, eikä tartte ilmoittautua, meet vaan, mut mee ajoissa. Ja juu, tässä luennon tallenne YouTubessa, mut se ei oo niinku sama.)

 

2017_01_19_blogi_esa-saarinen-2_pha_img_4248

 

Rehearsals For Flexible Mind

I intentionally train my mind for flexibility.

I do not mean morally – it is vital to have steady core values and aspiration to live by them.

Rather, I mean open attitude, keen interest in whatever could be around the corner, conscious effort to see options and opportunities everywhere, even in small things, like how to fill the dishwasher or which ice cream flavour to choose this time (the new weird one, of course!).

For flexible mind, one has to be alert and continuously train both the brain and the heart.

Reading, watching the oddest of reality tv, changing job, taking a course in hieroglyphs, talking with people one initially wants to keep away from…
These are all part of the training program.

Travelling, or even better, living abroad, is the ultimate exercise . Along with having children, I guess.
”Gee, can it really be done like that?”
”Gee, can they really think like that?”
“Gee, can they really live like that?”

Yes, they can.
Could I? Should I? Would I?

(The pics are from a lecture by Esa Saarinen, a renowned Finnish philosopher and professor, distinguished trainer of systemic thinking and flexible mind.)

 

 

 

(s)Exiä ja viinaa Avaran luonnon hengessä

Anthropology on the beach in English below.

Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen, sillä he ovat siihen aivan liian "vanhoja", "rumia" ja "lihavia".

Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen, sillä he ovat siihen aivan liian “vanhoja”, “rumia” ja “lihavia”.

Tiedäthän Avaran luonnon, tuon television rakastetun luontodokumenttisarjan?

Ohjelmat vievät meidät viidakoihin, aavikoille, Antarktikselle ja muihin paikkoihin, joihin emme muuten päätyisi, koska a) niihin kulku on perin hankalaa ja b) persus painaa niin paljon, ettei viitti.

Onkin tosi kätevää, että Attenborough’n ja hengenheimolaisten seurassa pääsemme vakoilemaan tuntemattomien luontokappaleiden elämää. Miten ne elävät laumassa. Miten ne kokoontuvat keitaalle juomaan. Miten ne suojautuvat ulkoiselta uhalta. Miten ne viestivät, saalistavat, parittelevat.

Tv-dokumentit lisäävät ymmärrystämme maailmasta, josta emme muuten mitään tietäisi.

Avaran luonnon hengessä olen nyt muutaman jakson ajan seurannut Subin uutta tosi-tv-sarjaa Exiä rannalla.

Ohjelman konsepti on seuraava (teksti hieman muokattuna ohjelman esittelysivuilta): ”Kahdeksan sinkkunaista ja -miestä lähtevät viettämään elämänsä rantalomaa. Tarkoitus on tutustua muihin asukkaisiin ja löytää uusi rakkaus. Yllätyksenä koko joukolle tulee se, että myös vanhat exät tulevat paikalle yksi kerrallaan. He ovat joko hakemassa uutta mahdollisuutta entisen ihastuksensa kanssa tai puhtaalla kostoretkellä.”

Tällaisessa konseptissa casting on kaiken A ja Ooh. Nämä pari-kolmikymppiset naiset ja miehet ovat kauniita ja estottomia. Ohjelmassa he viettävät suurimman osan ajastaan uima-altaalla drinksu kädessä. Läppä on kepeää, nokkelaa, roisia, hävytöntäkin. Paljon puidaan – kameran edessä ja selän takana – sitä, mitä keidenkin välille ehkä kehkeytyy tai ehkei sittenkään tai josko kuitenkin.

Biksut, bisse, biletys ja kasuaali bylsintä, niille tämä ohjelma rakentuu.

Olen koukussa. En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Tuttavapiirini on siinä mielessä suppea kupla, ettei kenenkään elämästä saisi vastaavaa settiä edes tarkoitushakuisella editoinnilla.

Olen myös vihdoin tajunnut, mistä on kyse, kun joku ”haluaa vaan pitää hauskaa”. Se ei tarkoittanutkaan visiittiä Designmuseoon, vuohenjuustosalaattia ja Bridget Jones’ Babyä.

Onkin tosi kätevää, että Attenborough’n hengenheimolaisten seurassa pääsemme vakoilemaan tuntemattomien luontokappaleiden elämää. Miten ne elävät laumassa. Miten ne kokoontuvat keitaalle juomaan. Miten ne suojautuvat ulkoiselta uhalta. Miten ne viestivät, saalistavat, parittelevat.

Tv-realityt lisäävät ymmärrystämme maailmasta, josta emme muuten mitään tietäisi.

Exiä rannalla Subilla keskiviikkoisin kello 22. Uusintoja pitkin viikkoa.

 

Anthropology On The Beach 

We have finally got our own Finnish version of the tv reality show Ex On The Beach.

The plot is this: eight hot, young and uninhibited single women and men are taken to a holiday resort. They are supposed to enjoy the sunshine and, possibly, find new love. 

Here comes the twist: their equally (physically) attractive and uninhibited ex partners are brought to the site one by one. Naturally, this creates tension and excitement. It is fascinating to see how the group dynamics changes on the stage at the arrival of ex lovers.

 The people I socialise with are completely different from these boozing babes in bikinis. What they think, do and say… I have not really experienced anything alike. 

This is Attenborough’s documentary revisited, plain and simple: observing creatures eat, prey, and love, mate and communicate.

 I am intrigued. I am hooked. I am anthropologist.

 

Nyt testissä: fokus!

You have The Focus in English below.

Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts vuodelta 2009, esillä Designmuseossa Helsingissä.

 

“Haluuks, Harald, puhuu Pian kaa?”
“E.”

Veljenpoikani ei tahdo vaihtaa kanssani kuulumisia, koska hän lukee nyt akuankkoja.
Huonoa käytöstä. Harmittaa.

Samalla ihailen hänen tinkimätöntä priorisointiaan. Fokus on tärkeimmässä, ja tällä hetkellä se on Aku. Ei siinä voi kesken kaiken ruveta turisemaan puhelimessa. Flow katkeaa! Sitten tulee pikkusisko höösäämään, isi komentamaan, ja hyvä hetki liukuu ulottumattomiin.

On tärkeää pitää fokus, vaikka tädille tulisi siitä paha mieli.

Intouduin kesällä lukemaan taas kaikenlaisia ajanhallinta/getting things done/77 777 habits of highly effective humanoids -tyyppisiä oppaita.

Juu, ei ollut eka kerta.
Juu, jonkin verran voisin kohentaa päivittäisiä toimiani keräyspisteellä ja kaksiminuuttisten hommien hoitamisella kerralla alta pois.

Näpertelyä, silti.

Kaikkein tärkeintä on ensin valita, millaista elämää haluaa elää. Vasta sen jälkeen allokoidaan ne vuorokauden 24 tuntia, viikon päivät, vuoden ajat ja elämän vaiheet näille asioille.

Ihan turha väittää jonkin asian/ihmisen olevan tosi tärkeä, jos siihen/häneen ei käytä aikaa.

Tästä bloggasinkin jo taannoin tässä postauksessa. Taisin osua johonkin, koska teksti lähti leviämään kulovalkeana ja keräsi kaikkien aikojen yleisön.

Palaan nyt samaan asiaan. Olen kai tässä oppilas lopun ikääni.

Minulla on taipumus hajottaa mielenkiintoani turhankin laajalle.
Innostun!
Kaikki on niin kiinnostavaa!
Egyptologia! Pitsinnypläys! Mummonmökin remontointivinkit! Filosofia! Matematiikka, geometria, algebra, todennäköisyyslaskukin! Aikuisbaletti! Puutarhanhoito! Aivot! Koirat! Rautatieomenapuut! Makrokuvaus! Lautapelit! Muutosjohtaminen organisaatiossa! Lean ja agile! Antarktis! Marttojen siivousvinkit! Vauvat! Ikäihmiset! Robotit! Palvelumuotoilu! Journalismi! Totuus! Tehtävä!

Siis kaikki.

On ihan okei olla laajasti kiinnostunut maailmasta ja elämästä.
Jos kuitenkin haluaa saada jotakin aikaiseksi, täytyy fokusoida.

Heinäkuun lopussa päätin keskittyä toimissani ja ajankäytössäni kolmeen sellaiseen asiaan, joilla arvelin olevan eniten merkitystä. Kehitys näillä alueilla muuttaisi elämääni selvästi parempaan suuntaan.

Päätin kolmen kuukauden kokeilusta. Lokakuun loppuun asti fokusoin näihin kolmeen asiaan ja katson mitä tapahtuu.

Palaan tuloksiin myöhemmin.
Nyt jo voin sanoa: fokusoinnissa on voimaa, ja se vaatii tarkkaavaisuutta.

Otan oppia Haraldista.

 

(Kuvassa Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts. Esillä Designmuseossa Helsingissä.)

2016_09_08_blogi_fokus-2_hearts-maria-jauhiainen_tweaked_pha_img_2747

Experiment: Keeping The Focus

The key to all wise time management is to make conscious choices.
What kind of life do I want to live?
Thus, what is important, what needs my attention?
Consequently, how should I spend my time?

Two years ago, I wrote about the same topic. I must have touched something itchy, since this text spread around and became the most read post of my blog ever.

Every now and then it makes sense to reflect on the current priorities.

I have now spotted the three most important things that, when improved, would have the biggest positive impact on my life.

What would happen, if I concentrated on these three things instead of spreading my energy, effort, intellect, and interest evenly on dozens of minor knick-knacks?

I have committed myself to an experiment of three months.
At the end of October you will get a report on the results.

I can already tell you this: there is real power in focus.
And focusing on focusing is pretty hard.

(The picture features brooch Hearts by Maria Jauhiainen. On display at Design Museum in Helsinki.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kade kakkakuskille

Missing the rat wheel in English below.

 2016_07_27_BLOGI_Kade kakkakuskille_kuva_toimisto_PHA

 

Uudet tilanteet elämässä kasvattavat paitsi tietoja ja taitoja, myös itseymmärrystä.

Mielenkiinnolla siis havainnoin, mitä uutta opin minästä tässä yksinyrittäjän alkutaipaleella.
Nimittäin minä onnistuu yllättämään itsenikin aina silloin tällöin, vaikka yhteistä taivalta on kertynyt liki puoli vuosisataa.

Otetaan nyt vaikkapa tämä keissi.

Tässä päivänä muutamana ohitseni kurvasi loka-auto. Siis sellainen pyörillä varustettu säiliö, johon imetään viemäreistä sitä ihtiään. Slurp!

Sydänalassani muljahti. ”Tuollakin on työpaikka.”

Hä?????
Siis mitä ihmettä?
Mistä toi tuli?
Tunnenko yhtäkkiä kaipuuta organisaatioon? Alaiseksi? Muiden määrittämien tehtävien ja aikataulujen pariin?

Mistä nyt oikein on kyse?

Siinähän se sitten selviää, kun päivän, pari päässään kääntää ja vääntää.

Tajuan kaipaavani seuraa ja pöhinää ja kuulumista joukkoon.

Kun elää yksin ja tekee duunia kotitoimistolla, välillä voisi olla mukavaa kohdata ihminen.
Heittää läppää kollegoille, taivastella ”tää on niin tätä”, pallotella jotakin ammatillista haastetta.
Hitsi, sanoa edes huomenta ja moido!

Tuntea olevansa osa isompaa kokonaisuutta, jolla on jokin tarkoitus, tehtävä ja päämäärä. ”Me ritarit taistelemme paremman maailman puolesta.”

Yrittäjä-ystäväni varoitteli tästä eristymisestä, mutten uskonut. Olin vaan että ”onhan tässä oltu vuorotteluvapaillakin ilman mitään vieroitusoireita”.

En tajunnut, että se on aivan eri juttu.

Kunnes huomasin olevani kateellinen kakkakuskille.

 

Missing My Box in Organisation Chart

You live, you learn, they say.

Most intriguing is to learn something about oneself.

Like when you have just started your own company, after two, ten, twenty years of thinking about it, finally making your dream come true.
Excited, happy, looking forward to all it brings along, wearing shades to protect your eyes from the bright future.

And then, out of the blue, you notice yourself looking at other people – cleaners, truck drivers, policewomen, doctors, lawyers, managers – envying them for their work.

Stunned you stop, wondering what on earth is going on inside your head/heart/stomach/soul.
Have you gone completely mad?

You do not really want to go back, do you?

You realise you are being lonely. Living alone, working alone, the whole country being closed for summer holidays, nothing, absolutely nothing happens professionally.

No wonder position in an organisation, defined tasks, automated coffee and office gossip suddenly seem appealing.

Quick! Quick!
Get a doctor!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä sitä nyt yritellään ja tältä se nyt tuntuu

Entrepreneurship in English below.

2016_06_01_Omenami_PHA_IMG_0614

Hanami kuihtui, on omenamin aika.

Olen ollut yrittäjä nyt kuukauden päivät.

Ja tämähän on aivan mahtavaa!
Jopa siinä määrin, että mietin, seuraako tästä jokin rangaistus. Itku pitkästä ilosta tai jotain.

Miten voi olla mahdollista, että teen vain kivoja juttuja kivojen tyyppien kanssa, ja se on okei?
Miten voi olla mahdollista, että teen duunia siten ja silloin kun huvittaa, ja se on okei?

Jos aurinko herättää ennen kuutta, raahustan pyjamassa tietokoneelle ja vedän flow’ssa kolme, neljä, viisikin tuntia. Jotakin aamiaisen tynkää siinä välissä, samoin muutama työpuhelu ynnä koneellinen pyykkiä.

Pyörälenkki, suihku sekä naamavärkin puleeraus ja kuontalon suitsinta.
Lounas stadissa ystävän kanssa.
Juoksevien asioiden justeerausta.

Kelpo tovi paistattelua jäälatten ääressä jollakin Espan terasseista. Samalla perehtyminen alan tuoreeseen, tajuntaa laajentavaan bestselleriin.

Siis niiiiiiin deluxea! Koskaan ei ehdi lukea, kun on muilla töissä, kerrassaan jää vaille ammattikirjallisuuden aivokarkkeja. Vaan ei enää.

Virkistäytyneenä takaisin kotiin ja koneelle, ehkäpä vielä toinen mieletön flow-sessio iltakymmeneen, tai sitten ei, fiiliksen mukaan mennään.

Ei ole turhia palavereja, on vain eteenpäin vieviä kohtaamisia.
Säännöstelen sosiaalisuutta tarkasti, jotta ajattelu – sitähän minä myyn!– ei pääse häiriintymään, vain stimuloitumaan.

Jos pomo komentaisi vääntämään duunia aamukuudesta alkaen tai iltakymmeneen asti, kiristelisin poskilihaksia. Eikä työnantajalle yleensä ole okei, jos tuotannontekijä lähtee sporttaamaan ja leppoisalle lounaalle kesken hikisimmän palaverizumban.

Nyt kaikki tapahtuu luonnostaan. Uusi bossini on kovin joviaali.
Asiakkaillehan muutenkin kaikki käy, kunhan hommat hoituvat sovitusti.

Omat aikataulut!

Vuorotteluvapaalla juuri vapaus järjestää oma aikansa oli Se Juttu!
Vaan että sen voi tällä tavoin laajentaa työelämään…

Pirskules!

 

Entrepreneuring – this is how it now feels

I have had this own little Ltd of mine for a month now.

It is just amazing!

My own rhythm, my own schedules, my own decisions.
My own freedom.

Loving every second!

Oh yeah.

Hanami – kaiken katoavaisuudesta

Cherry trees in bloom, just for a passing moment, in Helsinki.

2016_05_12_Kirsikankukkia_5_PHA_IMG_0468

Meillä on Muumit ja Marimekko, ja japanilaiset rakastavat niitä.
Niin myös japanilainen estetiikka vetoaa suomalaiseen makuun.

Jotakin samaa, karua, simppeliä, maanläheistä.
Jotakin järkevää, käytännöllistä, ripauksella innovaatiota.

Ja sitten, yhtäkkiä, onkin tämä sakura, kirsikat kukassa!

Ei mitään simppeliä ja järkevää siinä, päinvastoin: pinkkiä röyhelöä silmänkantamattomiin!
Jokaisen 4-, 7- ja 47-vuotiaan tytön unelma!

Kirsikankukkien aikaan japanilaiset kokoontuvat puiden alle piknikille.
Siellä istuu salaryman puvussaan ja ehtii pienen hetken pohtia kaiken katoavaisuutta.

Pian tämä on ohi.

Kukat.

Kauneus.

Elämä.

Siitä on kyse hanamissa, kirsikankukkien katselussa.

 

(Kuvat Helsingin Roihuvuoren Kirsikkapuistosta.)

 

Hän on syntynyt! (Koska nytku.)

The birth of my biz baby in English below.

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 1_PHA_IMG_6962

Olen odottanut pitkään. Kolme, neljä vuotta, ehkä kauemminkin.

Nyt hän on vihdoin syntynyt! Hän sai saman tien jo Y-tunnuksen.
Hän ei kuulu kirkkoon, mutta kylläkin kaupparekisteriin ja pian myös ennakkoperintä- ja arvonlisäverovelvollisten rekisteriin.

No mitä ihmettä?

Onpa mimmi nopea käänteissään!

Vastahan irtisanoutui, pyrähti Lontooseen, palasi tyytyväisenä joskin matti kukkarossa, sai pyytämättä ja iloisena yllätyksenä vakituisen työpaikan ja nyt, kolmen kuukauden jälkeen, onkin ottanut ja lähtenyt ja perustanut oman puljun!?

Jotakin logiikkaa, muikkeli!

Olen miettinyt oman yrityksen perustamista vuosien ajan ihan joka päivä. Vähän 2016_05_06_BLOGI_Hellen liitupiirros_PHA_IMG_6970samaan tapaan kuin rakastuneena: tovin voi keskittyä muuhun, sitten taas mieli karkaa puhaltelemaan unelmanhöytyviä.

Viime aikoina olen tihentyvään tahtiin yllättänyt itseni tuunaamasta liikeideoita, ynnäämästä laskelmia, haarukoimasta hinnoittelua, punnitsemasta verkostojeni tiheyttä, jututtamasta yrittäjän tielle lähteneitä tuttuja ja tuntemattomia, generoimasta fantsuja nimiehdareita.

Odottamasta täydellistä tähtien asentoa.

Vaan eihän sellaista tule!

Kropan takuu meni umpeen nelikymppisenä, kuten kaikki tuon virstanpylvään ohittaneet hyvin tietävät.
Äitini menehtyi 57-vuotiaana, isäni 64-vuotiaana.
Muutakin sukua ja tuttavapiiriä viikatemies rapsuttelee. Välillä tulee huteja, toisinaan täysosumia.

Princekin heitti korkkarit hittoon, nuori mies! Höh.

En voi odottaa!

Ei ole mitään sitkua. On vain nytku.

Siksi päätin − siis nimenomaan päätin − uskaltaa lähteä jahtaamaan omempaa juttuani. Riitti muistaa tämä postaukseni puolentoista vuoden takaa.

Itsestään selvää, sitten lopulta.

(Piirrokset Hellen ja Haraldin.)

 

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 2_PHA_IMG_6965

My biz baby is born! 

I have been thinking of starting my own business for years and years and years.

Waiting for the right moment. 

It never comes, of course.

It is a matter of decision: THIS is The Moment. 

I re-read this blog post of mine, from 17 months back.
Everything is crystal clear, now that I think of it.
So I quit my new job after three months and filled in the registration form. 

Looking forward to the unlimited future with my newly born limited company! 

(Drawings by Helle and Harald.)

 

Miksi en jäänyt Lontooseen?

Why did I not stay in London? In English below.

2016_04_16_View2 from London Eye_PHA_IMG_5981

Antti Holma muuttaa Lontooseen, kertoo Hesari. Olen pikkuisen kateellinen.

Ihmiset ovat kyselleet, miksi en jäänyt metropoliin.
”Se ei sitten toiminut, se Lontoo?”

Kyllä se toimi, justiinsa niin kuin pitikin!

Valitsin lähtemisen, koska toinen vaihtoehto oli niin sanottu mukava elämä.
Tuttu duuni, tuttu tapa asua, tutut ihmiset, tutut maisemat, tuttu kieli, tuttu liikenne, tuttu valuutta, tuttua kaikki tyynni.

Olin vaarassa sammaloitua.
Sammaloitumista seuraa katkeroituminen. (Tsekkaa taannoinen stoorini täältä.)

Lontoossa minua odottivat uusi duuni, uusi tapa asua, uudet ihmiset, uudet maisemat, uusi kieli, uusi liikenne, uusi valuutta, uusi kaikki.
Se oli hyvä. Inspiroivaa! Uuvuttavaa! Huimaa! Tajuntaa laajentavaa!

Mutta.2016_04_16_Building site_PHA_IMG_6357

Lontoo on tosi, tosi kallis.
En keksi, miten taloudellisen yhtälön voisi siellä saada toimimaan.

Erityinen kipukohta on asuminen. Postasin aiheesta täällä, Yle kirjoitti samasta tänään.

Itse maksoin 1400 euroa kuukaudessa pienestä huoneesta ja kylppäristä kivassa asunnossa mukavalla alueella kävelymatkan päässä keskustasta, kämppiksinä isäntien lisäksi vaihtuvaa porukkaa, kaikki hyviä tyyppejä toki, silti omat säätönsä tässä turhankin sosiaalisessa järjestelyssä.

Helsingin-asunnosta saamani vuokra kompensoi hieman. Siitä huolimatta jäljelle jäi sievoinen summa pulitettavaa, liikaa, sillä minulla ei ollut pennin hyrrää tuloja. Syömiset sun muut elämisen kulut vielä päälle.

Kyllä siinä pankkitili tehokkaasti hupenee ilman sen kummempaa antautumista Oxford Streetin transaktionaaliselle hedonismille.

Saadakseni likimainkaan saman elintason – tai oikeammin elämäntyylin – kuin täällä kotona, minun olisi pitänyt tienata rapiat 10 000 euroa kuukaudessa.

Koulutuksellani ja kokemuksellani olisin kyllä voinut saada jobin, jossa kompensaatio on tuota luokkaa.
En kuitenkaan olisi voinut menestyä niin paineisessa hommassa.

Toimisto on toimisto on toimisto, excel on excel on excel kaikkialla.
Minulla ei riitä niin paljon poweria, että hommassa olisi jokin pointti.

En valitse (enää) elämää, jossa paiskin duunia 60–80 tuntia viikossa. Kokeiltu on, ei kannata.

Lopen uupunut ihminen ei nauti, edes Lontoosta.

 

2016_04_16_Kulissit pystyssa_PHA_IMG_3271

Why Didn’t I Stay In London?

I have noticed myself missing London lately.
Some friends have wondered why I did not stay.

Simple.
I am not wealthy enough.

Here in Helsinki, I live alone in a lovely 50 m² flat, in a nice area, 20 minutes’ walk from the very centre of the capital.

In London, I should earn well over 10 000 euros per month to have the same standard of living.

Not impossible to get such a job.
Definitely impossible to keep such a job.

I would be miserable working 60–80 hours a week.
(Been there, done that, quit it.)

Living in Helsinki, loving London is the way to do it.

2016_04_16_Thames from London Eye_PHA_IMG_5988