The core of this post: I have no children, and it is perfectly fine!

Aivan viime viikkoina kaksi ystävääni on saanut ensimmäiset lapsensa. Yksi vielä venttailee kuukauden verran.

Nämä vauvat ovat kovin odotettuja ja toivottuja, yllätyksiäkin − ovathan tuoreet äidit jo neljänkympin kieppeillä, jopa reippaasti yli.

Olen niin iloinen ystävieni puolesta! Ja vauveleiden. Tervetuloa tälle puolelle!

Kuinka ollakaan, samaan saumaan osui tämä Ylen juttu lapsettomuudesta.

Jälleen stoori, joka käsittelee asiaa kovin kapeasti, toistaen samoja, moneen kertaan kuultuja teesejä:

1. Pariskunnat haluavat lapsia.
2. Jos niitä ei tule, asiaa pitää vuosien ajan käsitellä itse ja lisäksi perustella kaikille muille, kyselijöille, painostajille, kummastelijoille.
3. Perherumbassa pyörivät tutut ja tuntemattomatkin ihmettelevät ratkaisua, kadehtivat pariskunnan omaa aikaa ja pitävät heitä itsekkyyden inkarnaatioina.

En millään muotoa kyseenalaista haastateltujen omaa kokemusta. Kyseenalaistan tämän kaltaisten juttujen näkökulman ja journalistiset valinnat, jotka eivät tuo asian jauhantaan mitään uutta.

Tässäpä siis täysorvon lapsettoman vanhanpiian vinkkeli parisuhde-jälkikasvukuvioon.

En ole koskaan ehdottomasti halunnut omia lapsia. En ole kokenut kaikennielevää vauvakuumetta enkä perheenperustamisviettiä, joka olisi suunnannut fokukseni kumppanin metsästykseen.

Olen ollut kiinnostuneempi asioista kuin ihmisistä. Funktion derivointi on kiehtonut enemmän kuin integroituminen perheinstituutioon.

Sukuni ei koskaan ole painostanut minua parisuhteeseen, liittoon tai hankkimaan lapsia.
Siteeraan keskustelua vuonna 1911 syntyneen, nyt jo edesmenneen isoäitini kanssa. Olin muistaakseni juuri eronnut silloisesta poikaystävästäni, Luojan kiitos. Muori oli liki 90, naimisissa sellaiset 70 vuotta.

IÄ: ”Sinä et sitten vissiin koskaan mene naimisiin.”
MÄ: ”Niin tässä saattaa käydä.”
IÄ: ”Kyllä minä sen hyvin ymmärrän.”

Muori vielä jatkoi, että sitten ei tule niitä lapsia. Minä siihen, ettei näillä kahdella asialla ole nykypäivänä(kään) suoraa loogista yhteyttä.
Hörähdeltiin.

Ei painostusta, ei vaateita, vain sallivaa ymmärrystä.
Viisas, ihana muori!

Yhtä fiksuja ovat olleet ystäväni, tuttavani ja muut lähimmäiseni. Ilman miestä ja ilman lapsia olen aina saanut tuntea olevani täysi, kokonainen ihminen. Lucky me, että voin pitää tätä itsestäänselvyytenä.

Tykkään muksuista tosi paljon ja he tykkäävät minusta. Olen sangen leikkisä, ja minun on helppo asettua lasten asemaan, katsomaan asioita kersojen kulmasta.

Olin taannoin kolmen vuoden ajan kahden pienen pojan äitipuoli. Vekarat olivat aina, poikkeuksetta suuri ilo. Sen sijaan heidän isänsä ja äitinsä olisivat toisinaan saaneet painua sinne missä pippuri kasvaa.
Olen surrut sitä, etten saanut olla mukana näiden loistokundien elämissä kauemmin.

Onnekseni minua on siunattu kerrassaan mainioilla lähilapsilla, Hellellä ja Haraldilla sekä Marialla ja Matiaksella. Tyypit löytyvät tästäkin blogista Ateljé Pian puolelta.
Pyrin olemaan heidän kanssaan tekemisissä viikoittain.

Muutama mahtava teini kuuluu myös tuttavapiiriin.

Olenko siis lapsettomana itsekäs?

Olen itsekeskeinen ja itseriittoinen, joskus itsepäisehkö, mutten mielestäni silmiinpistävän itsekäs.
Tämä toki on oma analyysini, ei mikään lähipiirissä tehdyn 360 asteen kyselyn reliaabeli ja validi tulos.

Voiko lapseton edes tietää, mitä todellinen rakkaus on?

Tuossa rakkauspuolessa elämäni jäänee hieman vaillinaiseksi. Taatusti vajaammaksi kuin täydelliseksi mielikuviteltu parisuhde-perhe-äiti-lapsi-köllitäänkaikkiyhdessäsängyssäsunnuntaiaamunajahöpsötellään-idylli parhaimmillaan olisi.

Elämässäni on paljon ihania ihmisiä. Rakastan heitä, he minua. Konfliktit ovat satunnaisia ja sietokyvyn rajoissa, eikä kukaan yleensä vaadi minulta enempää kuin mitä pystyn antamaan.

Elämäni on vähemmän intensiivistä ja siinä on vähemmän vuoristorataa kuin perheellisillä ystävilläni.
Aikani on − työtä lukuun ottamatta − omassa hallinnassani. Olen monella tapaa vapaa. Se on huimaa!

Kaikkea ei voi saada, ei ainakaan yhtaikaa.

Hyvä tasapaino on parasta.
Ohikiitävien hetkien verran se on myös mahdollista.

Edit kello 21 postaukseni innoittaman Facebook-keskustelun pohjalta.

Vanhemmuus on suurta! 
Uskon, että olisin moninaisempi ihmisenä, jos mulla olisi omia lapsia. Olisin kasvanut monesta kohtaa, oppinut elämästä ja itsestä asioita, sellaisiakin, joista mieluummin en mitään olisi tiennyt.

Olisin vähän erilainen. En ehkä onnellisempi, mutta erilainen.

Mutta mua vaan on kiinnostanut enemmän muut jutut, ja olen saanut oppia ja kasvaa muilla saroilla.
Näillä mennään. Rock!