Hän on syntynyt! (Koska nytku.)

The birth of my biz baby in English below.

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 1_PHA_IMG_6962

Olen odottanut pitkään. Kolme, neljä vuotta, ehkä kauemminkin.

Nyt hän on vihdoin syntynyt! Hän sai saman tien jo Y-tunnuksen.
Hän ei kuulu kirkkoon, mutta kylläkin kaupparekisteriin ja pian myös ennakkoperintä- ja arvonlisäverovelvollisten rekisteriin.

No mitä ihmettä?

Onpa mimmi nopea käänteissään!

Vastahan irtisanoutui, pyrähti Lontooseen, palasi tyytyväisenä joskin matti kukkarossa, sai pyytämättä ja iloisena yllätyksenä vakituisen työpaikan ja nyt, kolmen kuukauden jälkeen, onkin ottanut ja lähtenyt ja perustanut oman puljun!?

Jotakin logiikkaa, muikkeli!

Olen miettinyt oman yrityksen perustamista vuosien ajan ihan joka päivä. Vähän 2016_05_06_BLOGI_Hellen liitupiirros_PHA_IMG_6970samaan tapaan kuin rakastuneena: tovin voi keskittyä muuhun, sitten taas mieli karkaa puhaltelemaan unelmanhöytyviä.

Viime aikoina olen tihentyvään tahtiin yllättänyt itseni tuunaamasta liikeideoita, ynnäämästä laskelmia, haarukoimasta hinnoittelua, punnitsemasta verkostojeni tiheyttä, jututtamasta yrittäjän tielle lähteneitä tuttuja ja tuntemattomia, generoimasta fantsuja nimiehdareita.

Odottamasta täydellistä tähtien asentoa.

Vaan eihän sellaista tule!

Kropan takuu meni umpeen nelikymppisenä, kuten kaikki tuon virstanpylvään ohittaneet hyvin tietävät.
Äitini menehtyi 57-vuotiaana, isäni 64-vuotiaana.
Muutakin sukua ja tuttavapiiriä viikatemies rapsuttelee. Välillä tulee huteja, toisinaan täysosumia.

Princekin heitti korkkarit hittoon, nuori mies! Höh.

En voi odottaa!

Ei ole mitään sitkua. On vain nytku.

Siksi päätin − siis nimenomaan päätin − uskaltaa lähteä jahtaamaan omempaa juttuani. Riitti muistaa tämä postaukseni puolentoista vuoden takaa.

Itsestään selvää, sitten lopulta.

(Piirrokset Hellen ja Haraldin.)

 

2016_05_06_BLOGI_Haraldin liitupiirros 2_PHA_IMG_6965

My biz baby is born! 

I have been thinking of starting my own business for years and years and years.

Waiting for the right moment. 

It never comes, of course.

It is a matter of decision: THIS is The Moment. 

I re-read this blog post of mine, from 17 months back.
Everything is crystal clear, now that I think of it.
So I quit my new job after three months and filled in the registration form. 

Looking forward to the unlimited future with my newly born limited company! 

(Drawings by Helle and Harald.)

 

Toukokuun kuvamiete

Pia kuvasi. Kirsi kuvaili.

Image & Impression: May

Vision by Pia. Association by Kirsi.

2016_04_29_BLOGI_Ponille kyytia Pantheonissa_PHA_IMG_5308

 

Tämä
tässä
nyt

sivistyksen
sietämätön
keveys.

Now
this

unbearable
lightness
of
civilization.

Miksi en jäänyt Lontooseen?

Why did I not stay in London? In English below.

2016_04_16_View2 from London Eye_PHA_IMG_5981

Antti Holma muuttaa Lontooseen, kertoo Hesari. Olen pikkuisen kateellinen.

Ihmiset ovat kyselleet, miksi en jäänyt metropoliin.
”Se ei sitten toiminut, se Lontoo?”

Kyllä se toimi, justiinsa niin kuin pitikin!

Valitsin lähtemisen, koska toinen vaihtoehto oli niin sanottu mukava elämä.
Tuttu duuni, tuttu tapa asua, tutut ihmiset, tutut maisemat, tuttu kieli, tuttu liikenne, tuttu valuutta, tuttua kaikki tyynni.

Olin vaarassa sammaloitua.
Sammaloitumista seuraa katkeroituminen. (Tsekkaa taannoinen stoorini täältä.)

Lontoossa minua odottivat uusi duuni, uusi tapa asua, uudet ihmiset, uudet maisemat, uusi kieli, uusi liikenne, uusi valuutta, uusi kaikki.
Se oli hyvä. Inspiroivaa! Uuvuttavaa! Huimaa! Tajuntaa laajentavaa!

Mutta.2016_04_16_Building site_PHA_IMG_6357

Lontoo on tosi, tosi kallis.
En keksi, miten taloudellisen yhtälön voisi siellä saada toimimaan.

Erityinen kipukohta on asuminen. Postasin aiheesta täällä, Yle kirjoitti samasta tänään.

Itse maksoin 1400 euroa kuukaudessa pienestä huoneesta ja kylppäristä kivassa asunnossa mukavalla alueella kävelymatkan päässä keskustasta, kämppiksinä isäntien lisäksi vaihtuvaa porukkaa, kaikki hyviä tyyppejä toki, silti omat säätönsä tässä turhankin sosiaalisessa järjestelyssä.

Helsingin-asunnosta saamani vuokra kompensoi hieman. Siitä huolimatta jäljelle jäi sievoinen summa pulitettavaa, liikaa, sillä minulla ei ollut pennin hyrrää tuloja. Syömiset sun muut elämisen kulut vielä päälle.

Kyllä siinä pankkitili tehokkaasti hupenee ilman sen kummempaa antautumista Oxford Streetin transaktionaaliselle hedonismille.

Saadakseni likimainkaan saman elintason – tai oikeammin elämäntyylin – kuin täällä kotona, minun olisi pitänyt tienata rapiat 10 000 euroa kuukaudessa.

Koulutuksellani ja kokemuksellani olisin kyllä voinut saada jobin, jossa kompensaatio on tuota luokkaa.
En kuitenkaan olisi voinut menestyä niin paineisessa hommassa.

Toimisto on toimisto on toimisto, excel on excel on excel kaikkialla.
Minulla ei riitä niin paljon poweria, että hommassa olisi jokin pointti.

En valitse (enää) elämää, jossa paiskin duunia 60–80 tuntia viikossa. Kokeiltu on, ei kannata.

Lopen uupunut ihminen ei nauti, edes Lontoosta.

 

2016_04_16_Kulissit pystyssa_PHA_IMG_3271

Why Didn’t I Stay In London?

I have noticed myself missing London lately.
Some friends have wondered why I did not stay.

Simple.
I am not wealthy enough.

Here in Helsinki, I live alone in a lovely 50 m² flat, in a nice area, 20 minutes’ walk from the very centre of the capital.

In London, I should earn well over 10 000 euros per month to have the same standard of living.

Not impossible to get such a job.
Definitely impossible to keep such a job.

I would be miserable working 60–80 hours a week.
(Been there, done that, quit it.)

Living in Helsinki, loving London is the way to do it.

2016_04_16_Thames from London Eye_PHA_IMG_5988

 

 

Huhtikuun kuvamiete

Kuva: Pia. Sitten aatos: Kirsi.

Image & Impression: April

Pic: Pia. Then thought: Kirsi.

2016_03_31_BLOGI_Kuvamiete_huhtikuu_PHA_MG_1267

 

Muista

varjon takana
on aina valo.

Remember

there’s always
light behind
a shadow.

Mitä patalaput voivat opettaa meille varastonhallinnasta?

Executive summary in two rows below.

2016_03_20_BLOGI_Patalappuja_PHA_IMG_6485

Bongaa kuvasta kaksi lappua, jotka eivät ole Marimekkoa.

 

Ensimmäisiä asioita, jotka me talous-Dinsinöörit universiteetissa opimme on tämä: ”Älä pidä varastoa”.

Varastointi on peelsepuupista, koska se on tosi kallista:

  1. Varastoon on sitoutunut rahaa, joka voisi olla paremmassa käytössä muualla.
  2. Varasto vie tilaa, ja tila maksaa aina: vuokrana, sitoutuneena pääomana, lämmitys-, huolto- ja siivouskustannuksina.
  3. Varastossa tavara happanee. Hiiret syövät, pakkaukset vaurioituvat, teknologia vanhenee ja trendit ajavat ohitse.

Ei siis kannata pitää varastoa. Sen sijaan on fiksua

  • hankkia raaka-aineita sitä mukaa kuin niitä tarvitaan prosessin seuraavassa vaiheessa
  • valmistaa tuotteita sitä mukaa kuin niitä myydään asiakkaille.

Tähän ovat sitten japanilaiset kehittäneet Dinsinöörin sielua mukavasti kutkuttavia systeemejä, kuten JIT/JOT − siitä lisää täällä.

(Toim.huom. Ovelimmat pitävät oman prosessinsa hoikkana ja antavat jonkun muun pitää varaston. Kätevää, jos neuvotteluvoima riittää eikä asiakastyytyväisyys kärsi.)

Minimivaraston periaatetta voi noudattaa paitsi valmistusteollisuudessa ja kaupan alalla, myös kotona.

Vähemmänkin hulppea lukaali riittää, kun karsii varaston minimiin.
Pois kaikki liki-välitöntä iloa tai hyötyä tuottamattomat tavarat!
Eroon sitku-roinasta, fokus nytkuun.

Itselläni sitkua on (ollut) aika tavalla, itse asiassa niin paljon, kuin runsaalla kaappitilalla, vintti- ja kellarikomerolla, sängynalusella ja sukulaisten varastoilla poispilattu hentomieli suinkin onnistuu hautomaan.

Viime vuosina olen systemaattisesti vähentänyt kaikkea ylimääräistä. Ei ihan helppoa materiaan kiintyvälle.
Oi design!
Oi mummon virkkaama virttynyt verho!
Oi keittokirja, jossa on edesmenneen emomme käsialaa!
Oi enkyltykkäämuttasainlahjaksi!
Oi tätävoitarvita2025!

Homma ei tunnu päättyvän koskaan, sillä kiristän kriteerejä jatkuvasti.
”Siis onko tästä OIKEASTI mulle iloa tai hyötyä?”
”Siis voittaako tähän sitoutunut tunnearvo LOPPUPELEISSÄ sitoutuneen pääoman?”
”Siis TODELLAKINKO etsin enkun sanat/reseptit/virkkausohjeet/Jukatanin niemimaan fyysisistä hakuteoksista enkä KVG?”

Uudestaan ja uudestaan kampaan läpi omaisuuttani, välillä järjellä, välillä tunteella, kuten Konmarinsa sisäistänyt bloggari ikään.

Koska poistettavaan tavaraan on jo sitoutunut paljon rahaa ja aikaa − myös se viimeinen säilyttää vai heittää -päätöksen vaiva − en yleensä myy kamaa itse kirpparilla. En halua käyttää minuuttiakaan enempää kamaan, josta aion luopua.

Hyvänen aika, onhan vapaa-ajallanikin hinta, sitä korkeampi, mitä vähemmän sitä on!

Heivaan siis tykötarpeettomat nopeasti ja vastikkeetta Fidaan tai Kierrätyskeskukseen ja käytän arvokkaat tuntini nautinnollisemmin.

Kuten käsitöihin.

Ostin neljä vuotta sitten Marimekon ystävämyynnistä puuvilloja yli akuutin oman tarpeen.

Kankaisiin kulunutta summaa en enää muista, ja se on muutenkin niin sanottu uponnut kustannus eli meni jo, ei voi enää vaikuttaa, ei kannata murehtia.

Ajan kuluessa pääomaa on kuitenkin sitoutunut jonkin verran, ja kangasvarasto maksaa minulle koko ajan lisää juuri aiemmin listaamistani syistä.

Mitään käyttöä ei edelleenkään ollut näköpiirissä. Makunikin on muuttunut.

Toteuttaakseni varastonhallinnan kauneimpia periaatteita päätin ottaa kankaat tuottavaan käyttöön.

Perustin liukuhihnan. Yhdistin parissa illassa tyygit ynnä muutamia ompelutarvikemiljuunalaatikkoni epämääräisiä nauhanpätkiä patalapuiksi. Väliin tungin eristeiksi levyvanua sekä pahasti nyppyyntyneen fleecepeiton.

Tehtaani tuotti 33 patalappua.

Patalaput ovat käyttötavaraa. Ei se tomaattisoijainen wokkimoussakalasagne niistä pesussa lähde kuitenkaan. Siksi ihminen tarvitsee uudet patalaput parin vuoden välein.

Näitä aion jakaa kavereille illanistujaistuliaisina. (Saatte kaikin mokomin piilottaa laatikkoon ja ottaa esille vain tarpeen vaatiessa.)

Nopea laskutoimitus.
Oletetaanpa, että annan kaksi patalappua yhden viinipullon sijasta. Oletetaan myös, että korvattavan viinipullon hinta olisi sellaiset viitisentoista euroa.

Näin ollen patalappuvarastoni arvo olisi nyt (33/2) x 15 eli rapiat 247 euroa.

Omaa ja vastaanottajan oletettua, toivottua mielihyvää tai vapautuvaa hyllytilaa en nyt hinnoittele.

Jotakin kannattaa jättää ihan fiiliksen varaan.

 

2016_03_20_BLOGI_patalappuja2_PHA_IMG_6479

Two of these are actually NOT Marimekko. Really easy to find, if you are a connoisseur.

Do Not Hold Inventory, Hold Pots Instead

I transformed my Marimekko fabric inventory into 33 potholders.

Friends, expect to get non-alcoholic homecoming gifts from me this year!

Maaliskuun kuvamiete

Pia katsoi, Kirsi sanoitti näkymän.

Image & Impression: March

Pia saw it. Kirsi said it.

2016_01_31_Maaliskuun kuvamiete_PHA_KUVA 24

Ylös vai alas
Ruma vai kaunis

Sinä päätät

samat värit
eri matka

Up or down
Ugly or beautiful

You decide

same colours
Different journey

Mies, en kosi sinua tänään

Sorry, no marriage proposals on this leap day.

2016_02_29_Karkauspaivan_neito_PHA_IMG_0856

 

Karkauspäivä on ompeluun hurahtaneelle vanhalle-Pialle aina huikea mahdollisuus!

Nyt ovat kaapit kuitenkin täynnä kankaita jo ennestään. Riittävät hyvin seuraaviksi neljäksi vuodeksi.

En siis taida ottaa riskiä, että joku vastaisi myöntävästi.

Sori.

 

 

 

”Ei lapsia” on myös tosi jees

The core of this post: I have no children, and it is perfectly fine!

2016_02_28_Basilika saa vauvan_PHA_IMG_0241

 

Aivan viime viikkoina kaksi ystävääni on saanut ensimmäiset lapsensa. Yksi vielä venttailee kuukauden verran.

Nämä vauvat ovat kovin odotettuja ja toivottuja, yllätyksiäkin − ovathan tuoreet äidit jo neljänkympin kieppeillä, jopa reippaasti yli.

Olen niin iloinen ystävieni puolesta! Ja vauveleiden. Tervetuloa tälle puolelle!

Kuinka ollakaan, samaan saumaan osui tämä Ylen juttu lapsettomuudesta.

Jälleen stoori, joka käsittelee asiaa kovin kapeasti, toistaen samoja, moneen kertaan kuultuja teesejä:

  1. Pariskunnat haluavat lapsia.
  2. Jos niitä ei tule, asiaa pitää vuosien ajan käsitellä itse ja lisäksi perustella kaikille muille, kyselijöille, painostajille, kummastelijoille.
  3. Perherumbassa pyörivät tutut ja tuntemattomatkin ihmettelevät ratkaisua, kadehtivat pariskunnan omaa aikaa ja pitävät heitä itsekkyyden inkarnaatioina.

En millään muotoa kyseenalaista haastateltujen omaa kokemusta. Kyseenalaistan tämän kaltaisten juttujen näkökulman ja journalistiset valinnat, jotka eivät tuo asian jauhantaan mitään uutta.

Tässäpä siis täysorvon lapsettoman vanhanpiian vinkkeli parisuhde-jälkikasvukuvioon.

En ole koskaan ehdottomasti halunnut omia lapsia. En ole kokenut kaikennielevää vauvakuumetta enkä perheenperustamisviettiä, joka olisi suunnannut fokukseni kumppanin metsästykseen.

Olen ollut kiinnostuneempi asioista kuin ihmisistä. Funktion derivointi on kiehtonut enemmän kuin integroituminen perheinstituutioon.

Sukuni ei koskaan ole painostanut minua parisuhteeseen, liittoon tai hankkimaan lapsia.
Siteeraan keskustelua vuonna 1911 syntyneen, nyt jo edesmenneen isoäitini kanssa. Olin muistaakseni juuri eronnut silloisesta poikaystävästäni, Luojan kiitos. Muori oli liki 90, naimisissa sellaiset 70 vuotta.

IÄ: ”Sinä et sitten vissiin koskaan mene naimisiin.”
MÄ: ”Niin tässä saattaa käydä.”
IÄ: ”Kyllä minä sen hyvin ymmärrän.”

Muori vielä jatkoi, että sitten ei tule niitä lapsia. Minä siihen, ettei näillä kahdella asialla ole nykypäivänä(kään) suoraa loogista yhteyttä.
Hörähdeltiin.

Ei painostusta, ei vaateita, vain sallivaa ymmärrystä.
Viisas, ihana muori!

Yhtä fiksuja ovat olleet ystäväni, tuttavani ja muut lähimmäiseni. Ilman miestä ja ilman lapsia olen aina saanut tuntea olevani täysi, kokonainen ihminen. Lucky me, että voin pitää tätä itsestäänselvyytenä.

Tykkään muksuista tosi paljon ja he tykkäävät minusta. Olen sangen leikkisä, ja minun on helppo asettua lasten asemaan, katsomaan asioita kersojen kulmasta.

Olin taannoin kolmen vuoden ajan kahden pienen pojan äitipuoli. Vekarat olivat aina, poikkeuksetta suuri ilo. Sen sijaan heidän isänsä ja äitinsä olisivat toisinaan saaneet painua sinne missä pippuri kasvaa.
Olen surrut sitä, etten saanut olla mukana näiden loistokundien elämissä kauemmin.

Onnekseni minua on siunattu kerrassaan mainioilla lähilapsilla, Hellellä ja Haraldilla sekä Marialla ja Matiaksella. Tyypit löytyvät tästäkin blogista Ateljé Pian puolelta.
Pyrin olemaan heidän kanssaan tekemisissä viikoittain.

Muutama mahtava teini kuuluu myös tuttavapiiriin.

Olenko siis lapsettomana itsekäs?

Olen itsekeskeinen ja itseriittoinen, joskus itsepäisehkö, mutten mielestäni silmiinpistävän itsekäs.
Tämä toki on oma analyysini, ei mikään lähipiirissä tehdyn 360 asteen kyselyn reliaabeli ja validi tulos.

Voiko lapseton edes tietää, mitä todellinen rakkaus on?

Tuossa rakkauspuolessa elämäni jäänee hieman vaillinaiseksi. Taatusti vajaammaksi kuin täydelliseksi mielikuviteltu parisuhde-perhe-äiti-lapsi-köllitäänkaikkiyhdessäsängyssäsunnuntaiaamunajahöpsötellään-idylli parhaimmillaan olisi.

Elämässäni on paljon ihania ihmisiä. Rakastan heitä, he minua. Konfliktit ovat satunnaisia ja sietokyvyn rajoissa, eikä kukaan yleensä vaadi minulta enempää kuin mitä pystyn antamaan.

Elämäni on vähemmän intensiivistä ja siinä on vähemmän vuoristorataa kuin perheellisillä ystävilläni.
Aikani on − työtä lukuun ottamatta − omassa hallinnassani. Olen monella tapaa vapaa. Se on huimaa!

Kaikkea ei voi saada, ei ainakaan yhtaikaa.

Hyvä tasapaino on parasta.
Ohikiitävien hetkien verran se on myös mahdollista.

 

Edit kello 21 postaukseni innoittaman Facebook-keskustelun pohjalta.

Vanhemmuus on suurta! 
Uskon, että olisin moninaisempi ihmisenä, jos mulla olisi omia lapsia. Olisin kasvanut monesta kohtaa, oppinut elämästä ja itsestä asioita, sellaisiakin, joista mieluummin en mitään olisi tiennyt.

Olisin vähän erilainen. En ehkä onnellisempi, mutta erilainen.

Mutta mua vaan on kiinnostanut enemmän muut jutut, ja olen saanut oppia ja kasvaa muilla saroilla.
Näillä mennään. Rock!

Pelastusrengas vyötärölle

Survival assets in English below.

2016_02_22_Heijastinvyo_PHA

 

Alan pikku hiljaa taas viritellä värkkäysprojekteja.

Ompelukone on toki ollut esillä jo kolme viikkoa. Kaivoin sen naftaliinista heti Lontoosta palattuani. En vain ole löytänyt sopivaa rakoa muuhun kuin muutamaan mitättömään korjausompelusessioon.

Siis missä on hupi korjausompelussa? En tykkää yhtään.
Keksin ja kasaan mieluummin jotakin uutta – siinä se luomisen riemu on!

Eilen pykäsin talven pimeyteen kauan hautomani pelastimen.

Lokakuusta huhtikuuhun kuljen kaulasta varpaisiin mustissa: musta pitkä untuvatakki, mustat housut, mustat kengät, mustat hansikkaat.
Päähine ja kaulahuivi ovat harmaat ja käsveskassa ehkä jokin väri, jos oikein rajuksi heittäydyn.

Ei siinä yksi hentoinen heijastin paljon auta.
Surku käy autoilijoita.

Tarvitaan järeämmät  konstit.

Siispä:

  • Nappitalosta kuusi senttiä leveää kuminauhaa ja solki (oi, muistatko vielä patellavyöt!?)
  • Hobby Pointista heijastinkangasta.

Untsari ylle, mitataan vyötäröllä tarvittava kuminauhan pituus plus vähän päälle kiinnityksiä varten.
Heijastinkangas ei veny, joten sitä leikataan sitten sellaiset 20 cm enemmän, leveys tuplana kuminauhan verran sekä saumanvarat.
Kankaasta ommellaan pussi, käännetään, ujutetaan kuminauha sisälle, ommellaan päät kiinni, kiinnitetään solkeen.

Funktionaalinen 3D-hengenpelastusrengas on valmis öisiin urotöihin!

 

Life-saver Around My Waist

Oh, I have SOOOOOO been longing for handicraft projects!
Just had to deal without when in London. Far too long…

Now back home I have had trouble finding a good hour or two to start projects.
Any needlework endeavour requires some un-programmed spare time, which I simply have not had, with a new job, rehabilitated yoga sessions and all the friends to meet again.

This weekend I managed to organise a free-floating moment and used it to make a reflecting belt for my all-black winter outfit.

Increasing my chances to survive in the darkness of today’s world.

Talven rakastaminen on suomalaisten hellimä harha

Dreaming of wings in English below.

Helmikuinen Helsinki kello 8.

Helmikuinen Helsinki kello 8.

”Tykkään kyllä talvesta tosi paljon, mutta tänä vuonna ei oikein ole tullut kunnon talvea.”

Kuinka monena vuonna ja kuinka monen sanomana olenkaan kuullut tämän virkkeen!

Mielestäni tässä on suuri väärinymmärrys, henkitoreissaan koriseva harha, jota suomalaiset vimmatusti pyrkivät pitämään elossa.

Niin sanottu ”kunnon talvi” tarkoittaa hankiakorkeitanietoksia, aurinkoa kimmeltämässä hiutaleissa, puita valkeina kuurasta tai tykkylumesta.
Askel pitää, kulku etenee, jalan alla narskuu mukavasti. Sujuilevi suksikin sukkelaan. Posket punehtuvat reippailusta, kaakao hehkuttaa sormia, päivä luo paistettaan nassuun.

Kas, tämähän on Saariselän matkailumainos! Helsingissä moisesta nautitaan vain muutaman kerran vuodessa. Ja kun niin sattuu käymään, täyttyy Fb-feedi oitis kuvatulvasta. Siinä määrin poikkeuksellisesta ilmiöstä on kyse.

”Talvi” pitää määrittää uudestaan. Koko konsepti on nykyään aivan väärin ymmärretty.

Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla talvi on harmaa, märkä, viimainen kausi marraskuun alun ja maaliskuun lopun välissä. Näinä kuukausina aurinko pilkahtaa muutaman tunnin verran. Saman verran valoa saa Nizzassa viikossa.

Sitä vetää puolisääreen ulottuvassa untuvatakissa ja nastoitetuissa goretex-tallukoissa puoli vuotta putkeen. Elämä on raastavaa trade-offia funktionaalisen ja esteettisen välillä.
Ja kuten Suomessa yleensä, funktionaalinen voittaa. Koska henkikulta ja luuranko ovat meille kalliit.

2016_02_14_Harmaa 2_PHA

Helmikuinen Helsinki kello 11.

Helsinkiläistalven huonot puolet tuskallisuusjärjestyksessä ovat

  1. pituus
  2. liukkaus
  3. pimeys
  4. kylmyys
  5. märkyys.

Ja kuukaudet sietämättömyysjärjestyksessä ovat

  1. tammikuu: tosiasiallisesti pimein ja kylmin, eikä edes pikkujouluja
  2. marraskuu: uh, tiedät kyllä miksi, ja valon juhlaan on vielä aikaa
  3. jaetulla kolmossijalla
    • joulukuun ensimmäiset viikot: mitään ei näy, paitsi Espan uudet jouluvalot
    • helmikuu: kevätkö muka lähellä, kato joo, enää kymmenen viikkoa
  4. maaliskuu: eikö tän rännän pitäny loppua jo!?

Vuosi vuodelta talven lusiminen on minulle yhä vaikeampaa. Moni ystäväni sanoo samaa. Tiedä sitten, johtuuko se keskisestä iästämme vai siitä, että vekaroina asuimme pohjoisempana tai keskemmällä Suomea. Vai ovatko talvet oikeasti surkeampia kuin ennen?

Itse muistan vielä sen vuoden 1999 talvipäivän, kun räntää satoi vaakasuoraan − taas. Vihma piiskasi naamaa, sateenvarjoa oli turha avata. Tuolloin lupasin itselleni, että se on viimeinen talvi Suomessa.

No, homma ei mennyt ihan kaavaillusti. Onnekseni monena tammikuuna olen pystynyt järjestämään muutaman viikon loman jossakin Rooman tai Ranskan Rivieran tienoilla.
Tänä talvena marraskuun alusta tammikuun loppuun vietin Lontoossa, joka sentään on Helsinkiin verrattuna ehtaa aurinkorannikkoa.

Kuukausienkaan karkumatka ei tunnu tarpeeksi pitkältä. Paluu harmaaseen, helmikuiseen Helsinkiin on ollut karu.

Helmikuinen Helsinki kello 14.

Helmikuinen Helsinki kello 14.

Tämä valoton loskassa liukastelu on ihmisrääkkäystä.

Olen jo päättänyt metamorfoitua muuttolinnuksi. Homman rahoitus on vielä auki.

Eläkkeelle en ainakaan odota.
Jos jotakin todella haluaa, siihen kannattaa ryhtyä reippaasti. Kohtahan sitä voi olla kanttuvei. (Tosin silloin ei ehkä loska vaivaa. Toim.huom.)

Lotto on vetämässä.

 

 

Finnish Winter Wonderland Is An Illusion

Each year, the Finnish winter is getting more and more on my nerves.

In most of the country, possibly due to the climate change, the winter does not really resemble the winterwonderlandish travel ads from Lapland anymore.

Here in Helsinki it is rather like the images in this post.
Gray, wet, cold, and slippery.

The winter is also loooooooooong. Our misery lasts up to five months.

I usually wear my loooooooooong down coat for six months in a row. It is like walking around in a feather-filled sleeping bag.
Naturally, my shoes are goretex, with studs.

Not exactly my favourite style statement.

Living in Finland is constant trade-off between the aesthetic and the functional.
Usually the functional wins. You just have to survive.

I have decided to spend the future winters in more favourable climate, say Rome, Nice or London, my sunny havens in Europe.

Just have to figure out how to finance this migration.

If birds can do it, why couldn’t I?

 

Helmikuinen Helsinki kello 17:30-7:30.