Q&A in English at the end.

 

Viikko sitten et tiennyt, kuka on Andreas Lubitz. Nyt me kaikki tiedämme.

Äimän käkinä olemme seuranneet Germanwingsin turman tutkimuksia. Kerros kerrokselta ydin paljastuu.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että perämies Lubitz ohjasi koneen tahallaan päin vuorenseinämää. Jos näin on, eivät hänellä tietenkään olleet kaikki muumit laaksossa. ”Mad, sad or bad”, arvioi lontoolainen psykologian professori.

Tänään ex-tyttöystävä kertoo Lubitzin sanoneen, että jonakin päivänä kaikki tuntevat hänen nimensä.

Ehkä mies näin sanoi. Ehkä tämä on jokin johtolanka ja auttaa ymmärtämään tyypin mielenliikkeitä, syitä hirveään rikokseen, jonka hän ehkä teki.

En ole yllättynyt.

Tässä ollaan modernin ihmisen tuskan äärellä.

ET OLE KUKAAN!
Tässä maailmassa sinulla ei ole juurikaan merkitystä. Olet hyttysen ininää. Ei ole suurtakaan väliä, oletko, olitko, oliko sinua koskaan.

Muutama sinua rakastava ihminen voi protestoida tätä ajatusta vastaan. Isossa kuvassa homma on silti näin.

Auts.

Vielä 70, 50, 20 vuotta sitten maailma oli isompi ja samalla meidän jokaisen maailma pienempi.

Riitti tehdä parhaansa niissä omissa ympyröissä. Riitti hoitaa oma leiviskänsä kunnialla. Riitti löytää oma tontti, oma merkitys siinä omassa, pienessä maailmassa.

”Minä olen kylän seppä. Pidän tämän yhteisön aurat terässä ja hevoset kengissä. Se on minun kunnia-asiani. Minulla on väliä.”

Nyt, yhtäkkiä, koko maailma on ulottuvillamme. Merkitystä ei olekaan sillä, mitä teet. Olennaisempaa on, tietävätkö kaikki muut siitä. Minkä reaktion saat aikaan ja kuinka laajasti.

Tuliko tykkäyksiä? Jaettiinko sinua? Oletko re-tweettien kuningatar? Oletko vloggarien aatelia − järiseekö Tubecon? Tunnistetaanko sinut, fanitetaanko, kuiskitaanko takanasi: ”Hei, eiks toi oo se…”? Idoli, BB-stara, viidakontähtönen.

Olet tunnettu, olet siis olemassa − vaikka olisitkin palasina pitkin vuorenseinämää.

Hallitsijat, taiteilijat, rokkistarat, mannekiinit, urheilijat, IT-tytöt (ei, IT ei tässä ole Information Technology), bloggarit, poliitikot, start up -yrittäjät, pääjohtajat, keksijät.

Mielikuvat ja pöhinä on yksi ulottuvuus. Olisi kuitenkin lapsellista nimetä tämä kaikki kuplaksi. Kyse ei ole vain tyhjästä julkisuudesta.

Ihan rehellisesti: tietenkin Steve Jobsin aikaansaannoksilla on tässä maailmassa oikeasti enemmän poweria ja pointtia kuin minun slide show’llani. Toki Madonna on muuttanut maailmaa, siinä missä minä olen pyyhkinyt kotona jalkalistoja. Ilman Mark Zuckerbergia saisin kirjoitella ihan rauhassa, kukaan ei saisi tietää.

Putin, Merkel, Obama, Kennedy, Kekkonen.
Degas, Cézanne, Mozart, Saariaho.
Chanel, Lagerfeld, Stella McCartney.
Aalto, Le Corbusier, Zaha Hadid.
Leonardo, Steven Spielberg, J.K.Rowling.
Jäämies Ötz.

Tajuat pointin.

Hitsi vieköön, Miley Cyrusin vaatimattomasti vaatetetulla haarovälilläkin on enemmän merkitystä kuin minulla!

Miten minä kontribuoin tähän maailmaan?
Mikä on minun roolini, tehtäväni, tärkeyteni? Ilahdutanko lähipiirissä, vaikutanko omalla alallani vai vinksautanko universumin uudelle radalle?
Mikä on minun mittakaavani? Onko se sopiva, minulle?

Saanko aikaan muuta kuin hirmuisen hiilidioksidijalanjäljen?
Lankeaako minulle jokin osa, vai voinko rakentaa sen?

Onko elämälläni merkitystä absoluuttisesti, vai onko se keksittävä ihan itse?
Pitääkö tehdä suuria, vai saanko löytää itseni ihan vaan näin mikrotasolta?

 

We Are Not VIPs

Just pondering on our meaning(lessness) in this universe.
It can be really hard to bear.