Viikkoni keinoemona, osa 5

My week as puppy mum continues in English below.

2017_02_23_blogi_latte-kavelylla-6_pha_img_5141

 

Kakka.

Puhutaanpa vähän siitä ihtestään.

Täysorpona lapsettomana vanhanapiikana siistissä sisätyössä olen kovin vähän tekemisissä muiden olentojen eritteiden kanssa.
Kutakuinkin ainoa uloste, jota joudun lapioimaan, on sometrollin ripuli.

Kunnes alkoi tämä keinoemorupeama.

Olen aina pitänyt pökäleiden poimimista nöyryyttävänä.
Siis kuinka alas täytyy ihmisen vajota?

Ole siinä sitten luontokappalesuhteen pomo, kun todellisuudessa kyyristelet haukun peräpäässä tulostuksia keräillen.

Pariisilaiset eivät kuunaan taipuisi moiseen!

Kakka kaiketi on se hinta, jonka ehdottomasta rakkaudesta joutuu maksamaan.

My Week As Puppy Mum, part 5

Oh, shit!

I mean, do I really have to?

I just don’t get it. Am I not supposed to be the boss in this relationship?

And here I am, patiently waiting for this creature to extrude some excrement out of his back end.

No thinking, just picking it up.
Dutifully, three times a day.

I am the boss. I really am.

Maybe, in this life, poo is the price for unconditional love.

2017_02_23_blogi_latte-kavelylla7_pha_img_5148

Viikkoni keinoemona, osa 3

My week as puppy mum continues in English below.

Vedettiin Latten kanssa kuuden kilsan lenkki.
Taisi olla aika heviä pikkuiselle, jonka pitää liikuttaa neljää lyhyttä jalkaa. Meitsi kun selviää kahdella pitkällä koivella.

Loppupäivä menikin sitten ketarat ojossa.

2017_02_21_blogi_latte-ketarat-ojossa_pha_img_5077

My Week As Puppy Mum, part 3

We had a proper winter-y promenade by the seaside.
Bright sun, white snow, and looooong walk.

Maybe a bit too long.

After all, Latte has to move four short legs, whereas I manage with two long ones.

Viikkoni keinoemona, osa 1

My week as puppy mum starts in English below.

2017_02_19_blogi_latten-ruokakupit_pha_img_4974

Minulla on koirakuume.
Jo muutaman vuoden ajan olen tuijotellut elämässä tai somessa eteeni osuneita hauveleita idioottimaisesti hymyillen.

Niin. Tuo sana kertoo oikeastaan kaiken.

Hauveli.

Hauvelivauvelikultsipuppelitiluliitulepiatätylinluoksetuletuletuitui!

Onneksi onnistuin ulkoistamaan koiran hankinnan lähipiirille. Sovittiin, että voin sitten hoitaa sitä tarvittaessa.

Se hetki on nyt koittanut.
Latte, 10 kuukautta, tulee luokseni tänä iltana hiihtolomalle.

Hieman arveluttaa. En tiedä koirista mitään.

Vaan en nyt ehdi kirjoittaa enempää, kun täytyy nostella kaikki tärkeä ja maukas metrin korkeuteen.

Palaan asiaan raportein jo huomenna.

My week as puppy mum, part 1

So for a while now I have wanted a dog.

Badly.

Fortunately, my sensible side has been winning so far.
I even managed to outsource the dog-ownership to my friends!

Today, their puppy – or teenager, rather – is coming to spend a week at my place, when his family is traveling for winter holiday.

I am a bit concerned.

This is all new to me.

The ultimate goal: keep the creature alive for the next 7,7 days.

Kiirehdi, sitten lepää

2017_01_09_terispace_pha
Stylisti Teri Niitti lähti tänään matkalle uuteen ulottuvuuteen.

Minulla oli ilo ja kunnia saada tehdä duunia hänen kanssaan eräässä isossa projektissa.

Teri oli nero. Erittäin älykäs, hauska, luova, keskeliäs, aikaansaava, hyvä suustaan, suorapuheinen, mainio. Visionääri ja aivan mahtava persoona!

Nyt on kyllä maailma – ja suomalainen muotiskene – köyhempi paikka.

Teri oli 43-vuotias.

Niin että jos olit ajatellut tehdä jotakin, tee se nyt.
Siis n-y-t.

 

Hurry, Then Have Rest

The renowned Finnish stylist, Teri Niitti, passed away today.

I had the privilege to work with him in one huge project.

Genius. Visionary. Amazing personality.

He was just 43.

So if you had planned to do something, do it now.
Now. Full stop.

 

 

Nyt testissä: fokus!

You have The Focus in English below.

Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts vuodelta 2009, esillä Designmuseossa Helsingissä.

 

“Haluuks, Harald, puhuu Pian kaa?”
“E.”

Veljenpoikani ei tahdo vaihtaa kanssani kuulumisia, koska hän lukee nyt akuankkoja.
Huonoa käytöstä. Harmittaa.

Samalla ihailen hänen tinkimätöntä priorisointiaan. Fokus on tärkeimmässä, ja tällä hetkellä se on Aku. Ei siinä voi kesken kaiken ruveta turisemaan puhelimessa. Flow katkeaa! Sitten tulee pikkusisko höösäämään, isi komentamaan, ja hyvä hetki liukuu ulottumattomiin.

On tärkeää pitää fokus, vaikka tädille tulisi siitä paha mieli.

Intouduin kesällä lukemaan taas kaikenlaisia ajanhallinta/getting things done/77 777 habits of highly effective humanoids -tyyppisiä oppaita.

Juu, ei ollut eka kerta.
Juu, jonkin verran voisin kohentaa päivittäisiä toimiani keräyspisteellä ja kaksiminuuttisten hommien hoitamisella kerralla alta pois.

Näpertelyä, silti.

Kaikkein tärkeintä on ensin valita, millaista elämää haluaa elää. Vasta sen jälkeen allokoidaan ne vuorokauden 24 tuntia, viikon päivät, vuoden ajat ja elämän vaiheet näille asioille.

Ihan turha väittää jonkin asian/ihmisen olevan tosi tärkeä, jos siihen/häneen ei käytä aikaa.

Tästä bloggasinkin jo taannoin tässä postauksessa. Taisin osua johonkin, koska teksti lähti leviämään kulovalkeana ja keräsi kaikkien aikojen yleisön.

Palaan nyt samaan asiaan. Olen kai tässä oppilas lopun ikääni.

Minulla on taipumus hajottaa mielenkiintoani turhankin laajalle.
Innostun!
Kaikki on niin kiinnostavaa!
Egyptologia! Pitsinnypläys! Mummonmökin remontointivinkit! Filosofia! Matematiikka, geometria, algebra, todennäköisyyslaskukin! Aikuisbaletti! Puutarhanhoito! Aivot! Koirat! Rautatieomenapuut! Makrokuvaus! Lautapelit! Muutosjohtaminen organisaatiossa! Lean ja agile! Antarktis! Marttojen siivousvinkit! Vauvat! Ikäihmiset! Robotit! Palvelumuotoilu! Journalismi! Totuus! Tehtävä!

Siis kaikki.

On ihan okei olla laajasti kiinnostunut maailmasta ja elämästä.
Jos kuitenkin haluaa saada jotakin aikaiseksi, täytyy fokusoida.

Heinäkuun lopussa päätin keskittyä toimissani ja ajankäytössäni kolmeen sellaiseen asiaan, joilla arvelin olevan eniten merkitystä. Kehitys näillä alueilla muuttaisi elämääni selvästi parempaan suuntaan.

Päätin kolmen kuukauden kokeilusta. Lokakuun loppuun asti fokusoin näihin kolmeen asiaan ja katson mitä tapahtuu.

Palaan tuloksiin myöhemmin.
Nyt jo voin sanoa: fokusoinnissa on voimaa, ja se vaatii tarkkaavaisuutta.

Otan oppia Haraldista.

 

(Kuvassa Maria Jauhiaisen rintakoru Hearts. Esillä Designmuseossa Helsingissä.)

2016_09_08_blogi_fokus-2_hearts-maria-jauhiainen_tweaked_pha_img_2747

Experiment: Keeping The Focus

The key to all wise time management is to make conscious choices.
What kind of life do I want to live?
Thus, what is important, what needs my attention?
Consequently, how should I spend my time?

Two years ago, I wrote about the same topic. I must have touched something itchy, since this text spread around and became the most read post of my blog ever.

Every now and then it makes sense to reflect on the current priorities.

I have now spotted the three most important things that, when improved, would have the biggest positive impact on my life.

What would happen, if I concentrated on these three things instead of spreading my energy, effort, intellect, and interest evenly on dozens of minor knick-knacks?

I have committed myself to an experiment of three months.
At the end of October you will get a report on the results.

I can already tell you this: there is real power in focus.
And focusing on focusing is pretty hard.

(The picture features brooch Hearts by Maria Jauhiainen. On display at Design Museum in Helsinki.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hanami – kaiken katoavaisuudesta

Cherry trees in bloom, just for a passing moment, in Helsinki.

2016_05_12_Kirsikankukkia_5_PHA_IMG_0468

Meillä on Muumit ja Marimekko, ja japanilaiset rakastavat niitä.
Niin myös japanilainen estetiikka vetoaa suomalaiseen makuun.

Jotakin samaa, karua, simppeliä, maanläheistä.
Jotakin järkevää, käytännöllistä, ripauksella innovaatiota.

Ja sitten, yhtäkkiä, onkin tämä sakura, kirsikat kukassa!

Ei mitään simppeliä ja järkevää siinä, päinvastoin: pinkkiä röyhelöä silmänkantamattomiin!
Jokaisen 4-, 7- ja 47-vuotiaan tytön unelma!

Kirsikankukkien aikaan japanilaiset kokoontuvat puiden alle piknikille.
Siellä istuu salaryman puvussaan ja ehtii pienen hetken pohtia kaiken katoavaisuutta.

Pian tämä on ohi.

Kukat.

Kauneus.

Elämä.

Siitä on kyse hanamissa, kirsikankukkien katselussa.

 

(Kuvat Helsingin Roihuvuoren Kirsikkapuistosta.)

 

Mitä patalaput voivat opettaa meille varastonhallinnasta?

Executive summary in two rows below.

2016_03_20_BLOGI_Patalappuja_PHA_IMG_6485

Bongaa kuvasta kaksi lappua, jotka eivät ole Marimekkoa.

 

Ensimmäisiä asioita, jotka me talous-Dinsinöörit universiteetissa opimme on tämä: ”Älä pidä varastoa”.

Varastointi on peelsepuupista, koska se on tosi kallista:

  1. Varastoon on sitoutunut rahaa, joka voisi olla paremmassa käytössä muualla.
  2. Varasto vie tilaa, ja tila maksaa aina: vuokrana, sitoutuneena pääomana, lämmitys-, huolto- ja siivouskustannuksina.
  3. Varastossa tavara happanee. Hiiret syövät, pakkaukset vaurioituvat, teknologia vanhenee ja trendit ajavat ohitse.

Ei siis kannata pitää varastoa. Sen sijaan on fiksua

  • hankkia raaka-aineita sitä mukaa kuin niitä tarvitaan prosessin seuraavassa vaiheessa
  • valmistaa tuotteita sitä mukaa kuin niitä myydään asiakkaille.

Tähän ovat sitten japanilaiset kehittäneet Dinsinöörin sielua mukavasti kutkuttavia systeemejä, kuten JIT/JOT − siitä lisää täällä.

(Toim.huom. Ovelimmat pitävät oman prosessinsa hoikkana ja antavat jonkun muun pitää varaston. Kätevää, jos neuvotteluvoima riittää eikä asiakastyytyväisyys kärsi.)

Minimivaraston periaatetta voi noudattaa paitsi valmistusteollisuudessa ja kaupan alalla, myös kotona.

Vähemmänkin hulppea lukaali riittää, kun karsii varaston minimiin.
Pois kaikki liki-välitöntä iloa tai hyötyä tuottamattomat tavarat!
Eroon sitku-roinasta, fokus nytkuun.

Itselläni sitkua on (ollut) aika tavalla, itse asiassa niin paljon, kuin runsaalla kaappitilalla, vintti- ja kellarikomerolla, sängynalusella ja sukulaisten varastoilla poispilattu hentomieli suinkin onnistuu hautomaan.

Viime vuosina olen systemaattisesti vähentänyt kaikkea ylimääräistä. Ei ihan helppoa materiaan kiintyvälle.
Oi design!
Oi mummon virkkaama virttynyt verho!
Oi keittokirja, jossa on edesmenneen emomme käsialaa!
Oi enkyltykkäämuttasainlahjaksi!
Oi tätävoitarvita2025!

Homma ei tunnu päättyvän koskaan, sillä kiristän kriteerejä jatkuvasti.
”Siis onko tästä OIKEASTI mulle iloa tai hyötyä?”
”Siis voittaako tähän sitoutunut tunnearvo LOPPUPELEISSÄ sitoutuneen pääoman?”
”Siis TODELLAKINKO etsin enkun sanat/reseptit/virkkausohjeet/Jukatanin niemimaan fyysisistä hakuteoksista enkä KVG?”

Uudestaan ja uudestaan kampaan läpi omaisuuttani, välillä järjellä, välillä tunteella, kuten Konmarinsa sisäistänyt bloggari ikään.

Koska poistettavaan tavaraan on jo sitoutunut paljon rahaa ja aikaa − myös se viimeinen säilyttää vai heittää -päätöksen vaiva − en yleensä myy kamaa itse kirpparilla. En halua käyttää minuuttiakaan enempää kamaan, josta aion luopua.

Hyvänen aika, onhan vapaa-ajallanikin hinta, sitä korkeampi, mitä vähemmän sitä on!

Heivaan siis tykötarpeettomat nopeasti ja vastikkeetta Fidaan tai Kierrätyskeskukseen ja käytän arvokkaat tuntini nautinnollisemmin.

Kuten käsitöihin.

Ostin neljä vuotta sitten Marimekon ystävämyynnistä puuvilloja yli akuutin oman tarpeen.

Kankaisiin kulunutta summaa en enää muista, ja se on muutenkin niin sanottu uponnut kustannus eli meni jo, ei voi enää vaikuttaa, ei kannata murehtia.

Ajan kuluessa pääomaa on kuitenkin sitoutunut jonkin verran, ja kangasvarasto maksaa minulle koko ajan lisää juuri aiemmin listaamistani syistä.

Mitään käyttöä ei edelleenkään ollut näköpiirissä. Makunikin on muuttunut.

Toteuttaakseni varastonhallinnan kauneimpia periaatteita päätin ottaa kankaat tuottavaan käyttöön.

Perustin liukuhihnan. Yhdistin parissa illassa tyygit ynnä muutamia ompelutarvikemiljuunalaatikkoni epämääräisiä nauhanpätkiä patalapuiksi. Väliin tungin eristeiksi levyvanua sekä pahasti nyppyyntyneen fleecepeiton.

Tehtaani tuotti 33 patalappua.

Patalaput ovat käyttötavaraa. Ei se tomaattisoijainen wokkimoussakalasagne niistä pesussa lähde kuitenkaan. Siksi ihminen tarvitsee uudet patalaput parin vuoden välein.

Näitä aion jakaa kavereille illanistujaistuliaisina. (Saatte kaikin mokomin piilottaa laatikkoon ja ottaa esille vain tarpeen vaatiessa.)

Nopea laskutoimitus.
Oletetaanpa, että annan kaksi patalappua yhden viinipullon sijasta. Oletetaan myös, että korvattavan viinipullon hinta olisi sellaiset viitisentoista euroa.

Näin ollen patalappuvarastoni arvo olisi nyt (33/2) x 15 eli rapiat 247 euroa.

Omaa ja vastaanottajan oletettua, toivottua mielihyvää tai vapautuvaa hyllytilaa en nyt hinnoittele.

Jotakin kannattaa jättää ihan fiiliksen varaan.

 

2016_03_20_BLOGI_patalappuja2_PHA_IMG_6479

Two of these are actually NOT Marimekko. Really easy to find, if you are a connoisseur.

Do Not Hold Inventory, Hold Pots Instead

I transformed my Marimekko fabric inventory into 33 potholders.

Friends, expect to get non-alcoholic homecoming gifts from me this year!

”Ei lapsia” on myös tosi jees

The core of this post: I have no children, and it is perfectly fine!

2016_02_28_Basilika saa vauvan_PHA_IMG_0241

 

Aivan viime viikkoina kaksi ystävääni on saanut ensimmäiset lapsensa. Yksi vielä venttailee kuukauden verran.

Nämä vauvat ovat kovin odotettuja ja toivottuja, yllätyksiäkin − ovathan tuoreet äidit jo neljänkympin kieppeillä, jopa reippaasti yli.

Olen niin iloinen ystävieni puolesta! Ja vauveleiden. Tervetuloa tälle puolelle!

Kuinka ollakaan, samaan saumaan osui tämä Ylen juttu lapsettomuudesta.

Jälleen stoori, joka käsittelee asiaa kovin kapeasti, toistaen samoja, moneen kertaan kuultuja teesejä:

  1. Pariskunnat haluavat lapsia.
  2. Jos niitä ei tule, asiaa pitää vuosien ajan käsitellä itse ja lisäksi perustella kaikille muille, kyselijöille, painostajille, kummastelijoille.
  3. Perherumbassa pyörivät tutut ja tuntemattomatkin ihmettelevät ratkaisua, kadehtivat pariskunnan omaa aikaa ja pitävät heitä itsekkyyden inkarnaatioina.

En millään muotoa kyseenalaista haastateltujen omaa kokemusta. Kyseenalaistan tämän kaltaisten juttujen näkökulman ja journalistiset valinnat, jotka eivät tuo asian jauhantaan mitään uutta.

Tässäpä siis täysorvon lapsettoman vanhanpiian vinkkeli parisuhde-jälkikasvukuvioon.

En ole koskaan ehdottomasti halunnut omia lapsia. En ole kokenut kaikennielevää vauvakuumetta enkä perheenperustamisviettiä, joka olisi suunnannut fokukseni kumppanin metsästykseen.

Olen ollut kiinnostuneempi asioista kuin ihmisistä. Funktion derivointi on kiehtonut enemmän kuin integroituminen perheinstituutioon.

Sukuni ei koskaan ole painostanut minua parisuhteeseen, liittoon tai hankkimaan lapsia.
Siteeraan keskustelua vuonna 1911 syntyneen, nyt jo edesmenneen isoäitini kanssa. Olin muistaakseni juuri eronnut silloisesta poikaystävästäni, Luojan kiitos. Muori oli liki 90, naimisissa sellaiset 70 vuotta.

IÄ: ”Sinä et sitten vissiin koskaan mene naimisiin.”
MÄ: ”Niin tässä saattaa käydä.”
IÄ: ”Kyllä minä sen hyvin ymmärrän.”

Muori vielä jatkoi, että sitten ei tule niitä lapsia. Minä siihen, ettei näillä kahdella asialla ole nykypäivänä(kään) suoraa loogista yhteyttä.
Hörähdeltiin.

Ei painostusta, ei vaateita, vain sallivaa ymmärrystä.
Viisas, ihana muori!

Yhtä fiksuja ovat olleet ystäväni, tuttavani ja muut lähimmäiseni. Ilman miestä ja ilman lapsia olen aina saanut tuntea olevani täysi, kokonainen ihminen. Lucky me, että voin pitää tätä itsestäänselvyytenä.

Tykkään muksuista tosi paljon ja he tykkäävät minusta. Olen sangen leikkisä, ja minun on helppo asettua lasten asemaan, katsomaan asioita kersojen kulmasta.

Olin taannoin kolmen vuoden ajan kahden pienen pojan äitipuoli. Vekarat olivat aina, poikkeuksetta suuri ilo. Sen sijaan heidän isänsä ja äitinsä olisivat toisinaan saaneet painua sinne missä pippuri kasvaa.
Olen surrut sitä, etten saanut olla mukana näiden loistokundien elämissä kauemmin.

Onnekseni minua on siunattu kerrassaan mainioilla lähilapsilla, Hellellä ja Haraldilla sekä Marialla ja Matiaksella. Tyypit löytyvät tästäkin blogista Ateljé Pian puolelta.
Pyrin olemaan heidän kanssaan tekemisissä viikoittain.

Muutama mahtava teini kuuluu myös tuttavapiiriin.

Olenko siis lapsettomana itsekäs?

Olen itsekeskeinen ja itseriittoinen, joskus itsepäisehkö, mutten mielestäni silmiinpistävän itsekäs.
Tämä toki on oma analyysini, ei mikään lähipiirissä tehdyn 360 asteen kyselyn reliaabeli ja validi tulos.

Voiko lapseton edes tietää, mitä todellinen rakkaus on?

Tuossa rakkauspuolessa elämäni jäänee hieman vaillinaiseksi. Taatusti vajaammaksi kuin täydelliseksi mielikuviteltu parisuhde-perhe-äiti-lapsi-köllitäänkaikkiyhdessäsängyssäsunnuntaiaamunajahöpsötellään-idylli parhaimmillaan olisi.

Elämässäni on paljon ihania ihmisiä. Rakastan heitä, he minua. Konfliktit ovat satunnaisia ja sietokyvyn rajoissa, eikä kukaan yleensä vaadi minulta enempää kuin mitä pystyn antamaan.

Elämäni on vähemmän intensiivistä ja siinä on vähemmän vuoristorataa kuin perheellisillä ystävilläni.
Aikani on − työtä lukuun ottamatta − omassa hallinnassani. Olen monella tapaa vapaa. Se on huimaa!

Kaikkea ei voi saada, ei ainakaan yhtaikaa.

Hyvä tasapaino on parasta.
Ohikiitävien hetkien verran se on myös mahdollista.

 

Edit kello 21 postaukseni innoittaman Facebook-keskustelun pohjalta.

Vanhemmuus on suurta! 
Uskon, että olisin moninaisempi ihmisenä, jos mulla olisi omia lapsia. Olisin kasvanut monesta kohtaa, oppinut elämästä ja itsestä asioita, sellaisiakin, joista mieluummin en mitään olisi tiennyt.

Olisin vähän erilainen. En ehkä onnellisempi, mutta erilainen.

Mutta mua vaan on kiinnostanut enemmän muut jutut, ja olen saanut oppia ja kasvaa muilla saroilla.
Näillä mennään. Rock!