Please, see English summary below.

On äitienpäivä. Parrakas kaunotar voitti viime yönä Euroviisut. Minä kävin eilen Tampereella.

Andy Warhol on esillä Sara Hildénin taidemuseossa toukokuun loppupuolelle saakka.

Näyttely on oikein mainio katsaus poptaiteen ikonin tuotantoon.
Siellä ne ovat kaikki: Brillo Boxit, Campbellin tölkit, Maot ja Marilynit, Jaggerin sepalus ja sähkötuoli.

Warholilla oli erittäin läheinen suhde äitiinsä. Hän oli homoseksuaali ja korosti usein persoonansa naisellisia piirteitä. Eräässä valokuvasarjassa Warhol esittää naisia, jotka ovat pukeutuneet miehiksi.
Ei tainnut saada euroäänien vyöryä Andy, ei vielä tuolloin.

Olen aika ihastunut Warholin tapaan käyttää mainonnan visuaalista kieltä, nopeaa työskentelytapaa ja toistoatoistoatoistoa viestinsä vahvistamiseen.
Valokuva monen taideteoksen pohjana kiehtoo niin ikään.

Monipuoliset tekniset kokeilut, ennakkoluuloton elokuvailmaisu, oma lehti ja – tietenkin – oma tv-ohjelma, heppuhan oli aivan rajaton!

Ei blogia sentään.

Kaiken sen hätkähdyttämisen jälkeen on jotenkin banaalia kuolla sappileikkauksen komplikaatioihin.
Siis oikeesti. Ensin tyyppi näkee vuosikymmeniä vaivaa rakentaen huolellisesti imagoaan. Selviää nipin napin radikaalifeministin murhayrityksestä.
Ja lopulta, kaiken tämän jälkeen, PUF.
Sappivaivoja.

Ja se hopeinen tukka, se on sitten peruukki.

Kandee käydä katsomassa matkankin päästä.

Näyttelyskene ei rajoittunut Näsinneulan maisemiin.
Tampereen taidemuseossa aukesi eilen Vuoden nuori taitelija 2014 -näyttely Tuntemattomien juhlien jäänteet.

Pariskunta Nabb + Teeri ovat asettaneet esille, noh, ehtaa roinaa.

Ällöttäähän se.

Ja samalla totean: meillä oli tollanen. Ja toi ja toi kans.

Nämä roinat ovat minun roiniani.
Nämä jätteet ovat minun jätteitäni.

Ei uutta, mutta silti niin nokkelaa.
Joskus jopa kaunista, sellaisella huonoa omaatuntoa herättävällä tavalla.

Jotenkin nämä kaksi näyttelyä nimenomaan peräkkäin nähtyinä synnyttivät uusia synapsien kytkentöjä.
Molemmat olivat monialaisia: piirustusta, maalausta, videotaidetta…
Molemmissa arkipäiväinen – Brillo Boxit tai Vammalan kirjapainon pahvilaatikot – oli tuotu museoon, siis todettu taiteeksi.

Enää se ei hätkähdytä samalla tavalla kuin 60-luvulla.
Yhä se silti kutittaa meitä katsojia kysymään: ”HÄH? Ovatko väritahnalla täytetyt siansuolet muka taidetta?”

Siansuolista kulinaarisiin nautintoihin.

Olimme, ystäväni M & J ja minä, varanneet pöydän Ravinteli Berthasta. Mesta on Tampereen lahja fine dining goes bistroilulle.

Ooooh, että voi ihminen tulla ruoasta onnelliseksi!
Jo alkuruoka oli niin hyvää, että kyyneleet kihosivat silmiin.
Tosin se saattoi johtua myös liian lyhyistä yöunista.

Erinomainen palvelu, huippuviinit ja vain kivenheitto rautatieasemasta! Fanitus!

Illalla ennen paluuta Helsinkiin, tapasin vielä rakkaan labbisystäväni Lillin. On se niin muru. Hau hau!

Kandee siis käydä Tampereella.

 

 

Yes We Soup Can!

I visited Tampere, just some 170 km north of Helsinki.

Andy Warhol was there. Restaurant Bertha was there. And my labrador friend Lilli was there.

Tampere is always worth a visit!