Arjen piirin tiivistyminen vain olennaiseen saa itse kunkin tarkastelemaan entistä, tämänhetkistä ja oletettua tulevaa elämäänsä.

Mitä kaipaan entisestä? Mihin taas en halua palata?
Mikä on hyvää tässä uudessa tilanteessa? Mikä on käydä sietämättömäksi?
Mitä haluan viedä uuteen normaaliin aiemmasta, mitä koronanaikaisesta elämästäni?

Miksi ennen oli niin kuin oli? Miltä osin se oli omaa aktiivista valintaani, missä määrin taas jonkinlaisen ajautumisen ja olosuhteisiin sopeutumisen, tyytymisenkin tulosta?
Missä määrin edes voin itse vaikuttaa siihen, millaiseksi elämäni muodostuu?

Tänään on vapunpäivä. Olen yksin kotona. Mitään erityistä ohjelmaa ei ole. Herättyäni liian aikaisin valoon loikoilin olohuoneen auringonläikässä piikkimatolla taltutellakseni hipottelevaa hartiajumia. Kävin ysin aikoihin kotikulman Alepassa viikoittaisella kauppareissullani. Aamiaisella rullailin eestaas uutisia Yleltä, Hesarista ja The Guardianista. Nyt näpyttelen blogia. Pian nakuttelen nepparit tekeillä olevaan synttärimekkoon lähipiirin yksivuotiaalle. Jossakin vaiheessa lähden lenkille, lörpöttelen samalla ystävättären kanssa. Puhumme aikojen outoudesta, duuneista, milloinkaanmuuttumattoman yksin elämisen haasteista, joista parisuhdeperheellisillä ei ole tuon taivaallista käsitystä. Ehkä pari sanaa miehistä, joskaan mitään kiinnostavaa ei ole tapahtunut, joten aihe tyrehtyy nopeasti. Sitten taas lisää duuneista ja siitä, mitä aiomme tehdä, kun tämä on ohi ja kuinka tuhmaa olisi tehdä sitä kaikkea jo nyt, mitä Sannakin siitä sanoisi.

Tulen kotiin, käyn suihkussa, laitan ruokaa.
Järjestelen vähän juttuja.
Viestittelen useiden ystävien ja lähisuvun kanssa.

Ruoan laskeuduttua luultavasti online-joogaan vähän.

Ehkä luen pari sivua kirjaa. Kesken on muun muassa Asta Raamin Älykäs intuitio. Kiehtova, joskin keskittymistä vaativa. Sitä lukiessaan tuntee itsensä kognitiivisilta kyvyiltään kovin keskeneräiseksi.

Illan tullen rojahdan sohvalle läppärin kanssa. Noin 21.30 alan katsoa Yle Areenasta ranskalaista vakoojasarjaa Le Bureau. Välillä pysäytän tallenteen ja kirjoitan käteviä sanoja ja idiomeja ylös. Panokaveri ja minulla on huono viinapää ja vakooja peitetehtävissä ovat minulle uutta vokabulääriä, vaikka aloitin ranskan opinnot jo 1980-luvun alussa. En odota ilmaisuille olevan juurikaan käyttöä, mutta nautin niiden tietämisestä.

Katson vain yhden jakson, koska haluan säästellä. Kun saan neljä kautta päätökseen, korona on taas hieman erilainen. Jakson päätyttyä tsekkaan vielä laiskasti uutisfeedejä.

Yhdentoista kieppeillä alkaa nukuttaa vietävästi, vaikka houkuttaisi katsella vielä jotakin. Iltatoimet vievät liikaa aikaa, seison kestävän kehityksen näkökulmasta sopimattoman pitkään lämpimässä suihkussa, sen jälkeen uni maittaa aina ja nukahdan heti.

Näin luultavasti kulkee vapunpäiväni.

Näin se olisi kulkenut ilman koronaakin.
Näin kulkee myös uudenvuodenaatto ja juhannus.
Tämä on lauantai, tämä on sunnuntai.
Arkipäivä on myös samanlainen, paitsi että duuni syrjäyttää kahdeksan tuntia muuta tekemistä ja vie 80 prosenttia aikaansaamisenergiasta.

Tapahtuu paljon-eikä-yhtään-mitään.
Tasaista, kohokohdatonta.
Helppoa. Laimeaa.
Tunteiden amplitudi lähellä nollaa. Miellyttävää.

Ja tässä sitten mietin, miltä osin tämä elämä on hyvä ja mikä saisi olla toisin.
Minkä haluan olevan uusi normaalini?
Missä määrin elämäni edes on omassa vallassani?
Ja siltä osin kuin on, millaiseksi aion sen rakentaa?